Juna Krimin niemimaalle Simferopoliin oli samanlainen kuin aikaisemmatkin. Eija otti heti paikkansa yläpediltä ja ryhtyi keräämään unta palloon. Tapoimme Timon kanssa aikaa roikkumalla vaunumme avonaisissa ikkunoissa ja herkuttelemalla ravintolavaunussa. Tämä oli reissun eka kokemus ko. osastossa, ja aika eksoottinen sellainen. Henkilökuntaa oli aika monta, tosin joku tärkeä henkilö keskittyi tekemään lyijykynällä merkintöjä ruutuvihkoon. Asiakkaita ei ollut liiaksi asti, mutta silti palvelu oli verkkaista, koska oli niin paljon kaikkea muuta huolehdittavaa, kuten maustepussien siirtämistä muovipussista toiseen. Taustalla soi ”soviet-lore”, sydäntäsärkevästi riipien kuin rikkonaiselta levylautaselta. Sain olueni, saimme salaatit, ja kun listaa ei ollut, piti ruoka valita arpomalla kahden suullisesti ilmaistun vaihtoehdon väliltä. Otin sitä, minkä arvelin olevan kanaa – ja olihan se! Jättimäinen koipi nahkoineen päivineen, runsaalla ketsuppikuorrutuksella. Annos oli periaatteessa ihan ok, perunalisäke ja tyypilliseen tapaan kolmen sortin kaali- ja porkkanaraasteet, mutta edellisillan urheudesta johtuen ruokahalu ei ollut suurin mahdollinen, eikä kanan olemus sitä palauttanut. Niinpä närkin annostani vain hiukan, ja sain paheksuntaa osakseni kun tuli laskun aika. Tarjoilijatäti ei suostunut viemään puoliksi syötyä annosta pois vaan ryhtyi sorkkimaan kanaa ja selvittämään, mikä oli vialla. Sujuvalla paikallisella osasin ainoastaan sanoa, että hyvää oli, ei ongelmaa, iso annos, mutta se ei tuntunut riittävän selitykseksi. No, pääsimme lähtemään ja jatkamaan tasaisten maisemien ihmettelyä. Myöhemmin Eijakin virkosi ja tahtoi syömään; onneksi hänellä oli parempi ruokahalu kuin minulla, ettei täti joutunut taas pitämään ristikuulustelua.
Näimme matkalla mm. tyypillisen pikkukylän kohokohdan: junan pysähtyessä hieman pidemmäksi aikaa laiturilla kävi kuhina, kun mummot, vaarit ja pikkupojat möivät kaikkea mahdollista. Mielenkiintoisin tällainen pysähdys näytti myös grillaavan papan ja läheisen autiotalon portailla kisaavat koiranpennut. Yötä myöten taivas tummui ja tähdet pääsivät tuikkimaan – samalla vaunuemäntä huolehti ikkunoita kiinni siihen tahtiin, että lopulta tähtiä piti katsella vaunun eteisessä ainoan avoimeksi jääneen ikkunan luona. Sähellystäkin mahtui myöhäiseen yöhön: olin lukenut Timon paikkanumeron väärin, ja kun juna ennen puoltayötä täyttyi äärimmilleen, hän joutui siirtymään yhdeltä yläpediltä toiselle. Nolotti, mutta enpä taida minäkään olla ihan täydellinen.
Aamulla saavuimme matkamme määränpäähän, Krimille, turhankin aikaisin, klo 6.29. Kukaan meistä ei osoittautunut kovin hyväksi aamuihmiseksi, mutta saimme sentään ostettua paluumatkan liput kukin tarpeidemme mukaan ja lähdimme sitten keräilemään voimia aseman McD:hen. Meitä tietenkin houkuttivat sinne lähinnä siistit vessat, mutta neutraalin tuntuinen ruokakin oli heikotuksen tilassa ihan kiva lisäbonus. Simferopolin asema näytti sellaiselta komealta kertaustyyliseltä rakennukselta, joita olin aistinut myös Kiovan kaupunkikuvassa runsaasti. Valkoiseksi kalkittuna se sopi etelän paahteeseen, mutta myös aseman kuhinassa oli painostavan villiä etelän meininkiä. Emme siinä aamuseitsemältä innostuneet taksikuskeista, joilta olisi saanut tosi halvalla, vain viidelläkymmenellä taalalla, kyydin Jaltaan. Emme innostuneet myöskään maailman pisimmästä trolleybussista – yli kaksi tuntia vuoriston yli vellovassa paikallisbussissa ei ollut kenenkään mieleen, joten otimme yksinkertaisesti ensimmäisen mahdollisen minibussin, jolla pääsimme kohteeseemme alle kahdessa tunnissa (20 hrivnaa).
Tässä vaiheessa olimme hieman pettyneitä siihen, että meille oli jäänyt vain kolme yötä Krimin niemimaalla; Timolle oikeastaan vain kaksi, kun treffit Riiassa painoivat päälle. Olimme aikoneet reissata pitkin niemimaata, mutta nyt näytti siltä, ettemme ehkä jaksaisi niin lyhyenä aikana pakata reppujamme useaan kertaan. Siksi päädyimme matkustamaan suoraan Jaltalle ja ottamaan sieltä mummomajoituksen koko loppuajaksi. Simferopolissa oli hurjat määrät majoituksen tarjoajia, mutta Jaltalla niitä ei ollut lainkaan. Kun haahuilin bussiasemalla reppu selässä, tarjottiin minulle vain taksia, mutta puheet kvartirasta saivat taksikuskin sentään pyytämään paikalle pari naista. Ensimmäinen ei halunnut majoittaa niin lyhyeksi aikaa, mutta toinen tärppäsi. Kävelimme Annan kanssa pienen matkan kohti rantaa, ja pääsimme Olga-mummon hoteisiin pihataloon. Olin tyytyväinen: täällä oli kaasu, jolla sai lämmittää suihkuveden silloin kun halusi. Lisäksi talo oli sen verran tukevaa tekoa, ettei helle kuumentanut sitä aivan saunaksi. Parissa päivässä havaitsimme tosin, että talo oli melko kostea – kosteus houkutteli jopa etanoita lattialle, mutta silti olin reilun viikon kylmien suihkujen jälkeen valmis pitämään tätä reissun parhaana mummomajoituksena (ja ainoana, saattaisi nipompi matkaseuralainen huomauttaa). Babushka Olgan majatalo sijaitsee osoitteessa Kievsky perulok 2, puhelin 231358 tai 80667772425. Hinta oli heinäkuun lopussa 200 hr tai 40 taalaa yöltä, sänkytilaa kolmelle. Paikka oli hyvä noin 10 minuutin kävelyn päässä rantabulevardista (Leninistä), vieressä rynok ja marketteja.
Pienen siistiytymisen jälkeen suuntasimme rantaan. Keskeisellä aukiolla seisoi massiivinen Lenin vuoret taustanaan, komeaa mutta surullista. Rantabulevardi näytti hienolta, se oli rakennettu kertaustyylejä noudattaen ja talot oli hiljattain kunnostettu. Kun lähdimme marssimaan kohti biitsejä, jouduimme ikään kuin takapihalle. Rannat sijaitsivat kapealla kaistaleella, noin 50 metrin välein oli sementtilaitureita ja pahimmillaan vain muutaman metrin päässä vedenrajasta kulki asvaltoitu kävelytie. Jotenkin surkeaa ja luotaantyöntävää. Bongasimme retkiä tarjoavan kojun ja valitsimme seuraavalle päivälle retken Ai-Petrin huipulle. Sitten lähdimme hienomman bulevardin suuntaan; minulla veri veti taas vesille, joten ostin liput saman tien lähtevälle risteilylle pahemmin kyselemättä mihin se menisi. Kävi niin, että laivalle oli menossa muutama muukin. Sinne joutui ryysimään tungoksessa, loikkaamaan noin puolen metrin aukon yli ja sitten vielä maksamaan lahjuksia, jotta pääsisi yläkannelle.. Tämä kaikki ilmensi mielestäni hyvin jaltalaisten kyllästynyttä suhtautumista turisteihin – turvallisuudesta viis, rahat pois! Puolentoista tunnin risteilystä oli kulunut vain kolmannes, kun kuulutettiin jotain, rantauduttiin ja laiva tyhjennettiin. Istuimme kuin tatit paikoillamme, emme aikoneet riskeerata moneen kertaan, putoaisimmeko löyhästi laituriin kiinnitetyn laivan ja laiturin väliin, ja olimme sitä paitsi maksaneet kokonaista 5 hrivnaa yläkannelle pääsystä. Kun miehistö nykäisi laivan irti, heillä riitti ihmettelemistä: miksi istuimme yhä laivalla? No, saatoimme mielestämme varsin hyvin ihailla rediltä edessä korkean kallion nokassa keikkuvaa Pääskynpesää. Se oli opaskirjan mukaan nykyisin ravintola, joten emme olisi puolessa tunnissa ehtineet kuin kivuta sen portille, jano olisi jäänyt kuitenkin..
Risteily päättyi kuin päättyikin takaisin Jaltaan n. 12 kilsan päähän suuntautuneen pyrähdyksen jälkeen. Oli aika hankkiutua päiväkaljoille, tuumasimme Eijan kanssa, ja löysimmekin mukavan puutarhaterassin. Paitsi että siellä oli Kindercafe, eli lapsilla lupa heitellä nyrpeitä tätejä rantapalloilla päähän ja loppujen lopuksi vielä klovni huudattamassa kersoja. Voi meitä parkoja.. Paluumatkalla majataloon poimimme mukaamme kuohuvaa, ja niin saimme illan tullen koneen jälleen vauhtiin. Ruokailimme rantaterassilla – ruoka ei jäänyt mieleen, mutta ei se pahaakaan ollut. Myöskään juomista en osaa sanoa muuta kuin että niitä oli runsaasti. Illan kohokohtiin taisi kuulua paikallinen karaoke – meistä kukaan ei sentään laulanut, mutta kuulimme ”Kuusamoon” venäjäksi.
Aamulla suuntasimme topakasti retkibussin lähtöpaikalle. 75 hrivnan hintaisen exkursijan veti Olena. Hän asettautui täyden minibussin keskelle retkituoliin istumaan ja aloitti kiekumisen mikrofoniin. Paasaamisen edetessä päänsärkykin yltyi, mutta suuntasimme onneksi kohti köysiradan ala-asemaa ja pääsimme alle puolen tunnin ajon jälkeen piinasta. Tosin retken järjestelyihin kuului se, että seisoskelimme paahtavassa helteessä tumman muovikatoksen alla tunnin verran odotellen, että tulisi vuoromme nousta Ai-Petri–vuoren huipulle. Jossain vaiheessa Olena antoi tärkeän kuuloisia ohjeita, joten katsoin parhaaksi paljastaa, ettemme ymmärrä sanaakaan venäjää. Hän sai miltei schlagin, mutta rekrytoi yhden ryhmästämme kääntämään puheensa englanniksi. Minä olin kauhuissani poikapolon puolesta, sillä nämä ”tärkeät” yksityiskohdat osoittautuivat tiedoiksi siitä, millä nopeudella kabiini etenee milläkin etapilla. Sanoin pojalle, ettei hänen tarvitse kääntää ihan kaikkea.. Olena avasi jokaisen repliikkinsä kutsuen meitä kollektiivisesti nimellä passagirska grupa. Tämä herätti hilpeyttä ei vain minussa vaan myös ympärillämme olevissa ihmisissä, sillä kaikki jonottajat olivat osa jotakin matkailijaryhmää. Lopulta tätsy meni hankkimaan meille liput. Hän jakeli vessapaperille painetut lipareet meille köysirata-aseman suljettujen ovien raosta, työntäen liput yksitellen saranoiden välistä… Loputtoman odottelun jälkeen oli vuoromme hypätä kabiiniin, ja tässä vaiheessa henkilökunta piti tiukkaa kuria: teidän ryhmä oikealle, te vasemmalle. Tarkoitus oli kai pitää vaunu tasapainossa. Tasapainoa ei kuitenkaan riittänyt kaikille: meitä edeltävässä vaunussa joku tyttö oli pyörtynyt puolivälin asemalle saapuessaan, ja häntä virvoiteltiin vettä päälle heittämällä. Loppuosuus Krimin korkeimmalle vuorelle noustiin ihan pystysuoraan, se oli aika jännä.
Ylhäällä vuorella sain raivarin, kun tataaripojat tunkivat kotkiensa kanssa päälle tarjoamaan kuvausta. En vain voinut sietää sitä, että yhdestä ja kahdesta ei:stä huolimatta linnut aukoivat nokkiaan silmieni edessä, alle metrin etäisyydellä. Halusimme kuitenkin ottaa omat kuvamme huipulta, mistä oli todella komeat näköalat, ja hukkasimme rytäkässä Olenan. Mua se ei olisi haitannut, mutta jonkin ajan kuluttua opas lähetti sen ainoan englannintaitoisen sanomaan, että nyt pitää tulla, ja taas mentiin. Retken ominaispiirteisiin kuului runsas jonottaminen: seuraavaksi jonotettiin liki tunti johonkin rotkoon. Rotko oli hiidenkirnumainen kohtisuora luonnonmuodostelma, jonka pohjalla oli +3 ja lumikasa. Kaikki muut pukeutuivat laskeutumista varten, mutta ei meillä tietenkään ollut edes mukana mitään pitkähihaista (ei mulla ollut koko matkalla mitään pitkiksiä mukana). Jännitin vain sitä, kestääkö polveni jyrkät portaat, jotka laskeutuivat lähinnä tikkaiden tavoin. Kesti se, ja oli virkistävää käydä kylmässä kuilussa.
Sitten meitä jo hiukoi, mutta emme rohjenneet syödä pölyisen tasangon kojuista. Katukeittiöiden ruoka näytti ja tuoksui herkulliselta, mutta jotenkin meininki oli niin villiä, että varsinkin yhden ripulin jo kärsinyt Eija vetäytyi leikistä. Olena suositteli kojua nro 15, mutta meille jäi epäselväksi, olisiko ruokailu osa retkeä, joten emme innostuneet siitäkään (se oli kaikkein tylsimmän, ehkä myös siisteimmän näköinen n. 30 kojusta). Tasanko oli muuten täynnä kaikenlaista eläinten kiduttajaa, oli karhunpoikia, pieniä kissaeläimiä, kameliratsastusta. Meidän matka jatkui minibussilla serpentiinitietä alas kohti ”Euroopan suurinta vesiputousta”. Pettymys oli käsin kosketeltava, kun vettä lirisi putouksessa näin keskikesällä tuskin havaittavasti. Iltapäivällä kahden aikaan saavuimme takaisin Jaltalle, ja suunnistimme suoraan Olenan suosittelemaan ruokapaikkaan. Kuinkas sitten kävikään: paikka oli liian kaukana seurueen mieshenkilölle, tuli kiukku ja perillä oli kaikki huonosti. No, olihan se rannan viimeinen ravintola, mutta jos kerran Olena suosittelee, niin onhan sitä kokeiltava. Ensihätään tilattu borsch oli hyvän makuinen, mutta sinne oli eksynyt outo kimpale lihaa. Sen sijaan varsinaiseen nälkään tilattu saslik ei millään meinannut kypsyä, ja oli vielä pöytään saapuessaankin lajityyppinsä sitkein edustaja. Meille naispuolisille löytyi täältä kuten melkein mistä tahansa erilaisia munakoisoja. Kolmen erilaisen baklazanin sijasta saimme vain kahta, mikä oli lievä pettymys. Lisäksi petyimme makuihin. Ja vatsani reagoi miltei välittömästi johonkin niin, että rauhoittui lopullisesti vasta puolentoista viikon kuluttua.
Tämän jälkeen olimme kuitenkin aikoneet rannalle, olimmehan yhdessä Mustanmeren kuuluisimmista rantalomakohteista. Päädyimme maksamaan riistohinnan 50 hrivnaa lepotuolista parhaan näköisellä biitsillä. Ranta oli mustaa kivikkoa, ja pettymys oli aikamoinen, kun lisäksi vedessä oli vastassa meduusoja. Ei tehnyt mieli mennä niiden sekaan uimaan. Onneksi Timo rohkeni selvittää, että ne eivät polta, joten sittenkin sekaan vaan. Vessassa juoksemisen lomassa ennätin polskia ja suihkutella sydämeni kyllyydestä kokonaista kaksi tuntia, ja sitten aurinko alkoi painua sen verran alas, ettei se enää lämmittänyt. Läksimme suihkuttelemaan majapaikkaan.
Iltaruokailulle oli pieniä paineita, kun päivällä oli mennyt niin pahasti pieleen. Lisäksi oli kyseessä Timon viimeinen ilta kanssamme, mikäli se nyt mitään paineita saattoi aiheuttaa. Olin bongannut kävellessämme tataaripaikan näköisen fiinin ravintolan, joten halusin, että tsekkaamme sen. Eija oli kiinnittänyt samaan paikkaan huomiota, mutta ei olisi osannut sijoittaa sitä reiteillemme. Löysimme joka tapauksessa tämän kenties Capell (mutta kenties jollain muulla) nimellä (Buddha Barin yhteydessä) toimivan ravintolan eräältä aukiolta ja asetuimme terassille. Pitkästä aikaa henkilökunta puhui englantia vallan hyvin, ja ryhdyimme tutkimaan ruokalistaa yhteistuumin. Siinä vain kävi niin, että Timo, joka oli kovin nopea käänteissään, oli hovimestarin englannoksia kuunnellessaan jo tilannut miltei puolet listan alkuruoista, ilman että me kaksi muuta herkkusuuta olimme saaneet suunvuoroa. Viimeistään tässä vaiheessa – mutta totta puhuen jo paljon aiemmin – erilaisten matkalaisten törmäys oli varma. Eija ei enää malttanut olla läksyttämättä seuralaistamme, eikä tunnelma koko iltana noussut kovin kattoon. Osasyy siihen oli varmasti alkoholittomilla juomilla; kenenkään kunto ei näyttänyt kestävän päivästä toiseen jatkuvaa ”bilettämistä”. Oma vatsani ei nyt tänä iltana sietänyt paljoakaan mitään, mutta krimiläinen yrttitee hieroi juuri sopivasti.
Teen jälkeen Eija halusi mennä lepuuttamaan majapaikkaan. Koska meitä muita ei vielä väsyttänyt, jäimme kuljeksimaan öiselle rantabulevardille. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon satunnaiset ryntäilyt ravitsemusliikkeiden eriöihin. Siihen oheen sopi toki hyvin myös pieni pyöritys rantabulevardin lentävässä matossa. Kanssamme karuselliin tulleet varoittelivat, että jätä laukku ja kaulakorut pois, tämä on totisesti menoa.
Kun Timo aamulla jatkoi matkaa, jäi jäljelle hieman haikea olo. Pienistä yhteentörmäyksistä huolimatta oli ollut virkistävää saada uutta seuraa. Olotilani oli kaikin puolin heikko, joten päätimme suosiolla lepäillä alkupäivän ja ottaa muutenkin iisisti. Jouduin napsimaan myös Imodiumia, mutta sen jälkeen olin taas valmis maistamaan uusia munakoisoherkkuja ja pian jo kinuamassa päiväkännejä paikallisella samppanjalla. Koska vessassa oli tarpeen aina välillä juosta, jouduimme ottamaan sivistyneesti päiväkahvit terassilla, ja sen jälkeen tapahtui hassunhauskaa, josta olenkin raportoinut tuoreeltaan: halusimme antaa rahaa liskon kuvaamisesta. Otuksen, 1,3-metrisen iguanan omistaja, oli sitä mieltä, että kyllä se on otettava syliin kuvaa varten, ja niinpä Eija vahvan kahvin rohkaisemana avasi sylinsä. Iguana, Malcek, ei tainnut viihtyä liian samanvärisen mekon rinnalla, sillä kesken session se rimpuili alas omalle kiveykselleen. Eikun uusiksi. Saimme lopulta hyvän kuvasarjan – ja kaikilla ohikulkijoilla oli sikahauskaa katsella meidän naisten kauhistuneita ilmeitä.
Käväisimme vielä bulevardin varren liikkeissä, mm. havaitaksemme, että ”tekninen tauko” -kyltit olivat yleisiä vaikka olisi ollut millainen ryysis tiskillä. Eräskin teenmyyjä hermostui, kun ylipäätään jäimme norkoilemaan tiskin läheisyyteen, mutta niin vain saimme toisilta teenostajilta vinkin myöhemmin, että nyt on teepuoti taas auki. Krimiläistä yrttiteetä siellä ei Nordqvistien ja muiden seassa kuitenkaan ollut. Päätimmekin suunnata samaan ravintolaan jälleen illalliselle ja kysyä teetä sieltä. Kun saavuimme paikalle, ilmaisimme olevamme tänään kahdestaan (näimmekö huojentuneen ilmeen hovimestarin kasvoilla?). Emme uskaltaneet ärsyttää vatsojamme ylensyönnillä vaan otimme alkuun jogurttikeitot ja pääruoaksi vain viininlehtikääryleitä ja täytettyjä paprikoita. Ja tietysti krimiläistä samppanjaa. Ei se kyllä missään vaiheessa alkanut maistua tosi herkulliselta, mutta yritys oli kova! Saimme ison pussillisen teetä tasattavaksi tuliaisiksi, ja poistuimme tyytyväisinä kohti majapaikkaa.
Olimme hankkineet joitakin ruokatuliaisia jo aiemmin majapaikan vieressä sijaitsevalta katetulta torilta. Perunaruoille tarkoitettu mauste ja macadamiapähkinät ainakin kulkivat mukana täältä asti. Emme sen sijaan uskaltaneet ostaa mukaan granaattiomenoista puristettua mehua, jota olimme aiemmin ostaneet janojuomaksi. Häpeä tunnustaa, mutta minun ei tehnyt sitä kertaakaan mieli ennen mahatautia, enkä näin ollen tullut maistaneeksi kyseistä herkkua. Sen sijaan maistoimme jonain aikaisempana päivänä hassua samasta aineesta tehtyä geeliä, joka oli puristettu vähän helminauhaa muistuttavaan muotoon. Ei maistunut miltään. Rynokin antimista vielä sen verran, että saimme objektiivisen arvion mukaan reissun parhaat marinoidut munakoisot juuri täältä – tai sitten olin vain rohkeuteni huumaama, ja nautin ylenpalttisesti, kun uskalsin ylipäätään laittaa suuhuni jotain mm. chilillä ryyditettyä vain pari tuntia Imodiumien jälkeen.
