Ukrainassa heinäkuussa 2006 (SK)

 (Luettu 6647 kertaa)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Ukrainassa heinäkuussa 2006 (SK)
« : 12.07.2006, 11:44:15 »
Matkakuume huipussaan, lähtöön alle vuorokausi!

Lennän ystäväni kanssa 13.7. Riian kautta Kiovaan. Aiomme aluksi olla pari yötä pääkaupungissa; nämä yöpymiset ovatkin ainoa, mitä on varattu etukäteen. Jatkamme yöjunalla Lviviin, missä vietämme myös pari päivää. Tarkoitus on saapua yöjunalla Lvivistä Mustanmeren rannalle Odessaan 18.7. aamulla, ja sitten voikin jo hengähtää, kun on merituulta ilmassa. Odessasta jatkamme ehkä pari päivää myöhemmin Krimin niemimaalle. Jos Jaltalta löytyy kohtuuhintaista majoitusta, olemme siellä liki viikon, ellei löydy, reissaamme pitkin niemimaata ainakin paikallisen shamppanjan perässä. Palaamme n. 25.7. Kiovaan, mistä lennämme takaisin kotiin.

Odotan reissulta ihan outoa kulttuuria, kommelluksia ukrainan kielen kanssa sekä meren hajua ja korkeita huippuja. Koska kerrankin matkustan ylellisesti kokonaisen repun kanssa, mukaan lähtee myös pellavamekkoja ja iltapukeutumiseen sopivaa rekvisiittaa. Kännykän laturi on kanssa pakko ottaa, koska mies on samaan aikaan omalla toivioretkellään Alpeilla ja tekstiviestiä saattaa pukata :) Ja mahtuu sinne reppuun muutakin, tarkkaa listaa ette halua tietää mutta tärkeimpinä viinipullon avaaja, muovimukit ja minikokoinen venäjä-suomi-sanakirja.    

Valmistelut ovat jääneet täysin ystäväni kontolle, mutta onneksi hän pitää tutkimustyöstä. Niinpä meillä on jo tiedossa yöjunien aikatauluja, potentiaalisia vuokrattavia huoneistoja sekä muuta sälää. Netistä ei sen sijaan löytynyt kohtuuhintaista Tsernobyl-retkeä, sitä etsimme Kiovasta.
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Ukrainassa heinäkuussa 2006 (SK)
« Vastaus #1 : 21.07.2006, 09:23:47 »
Valiaikatietoja Odessasta:
Ukrainassa on kivaa! Kuten ennakoimme, junalippuja ei aina saa juuri sille paivalle kuin haluaisi, joten alkumatkan kaupunkimme saivat hieman enemm'n aikaa kuin oikeastaan aioimme. Kiovassa olimme kokonaista kolme yota, koska aiemmin ei saanut paikkoja yojunaan. Myos Lvivissa jouduimme olemaan kaksi yota. Jouduimme tassa tapauksessa, silla vaikka kaupunki oli viehattavan pieni ja keskieurooppalainen, se ei nayttanyt meille parhaita kasvojaan. Koko vanha kaupunki oli remontissa, joka tuskin valmistuu ennen syksyn 750-vuotisjuhlia.
Jatkoimme 19.7. yojunalla Odessaan. Matka oli lystikas, emmeka joutuneet pettymaan perilla. Odessa on makuumme, ja paasin heti pikku risteilylle Mustallemerelle. Sita ennen olimme kuitenkin tavanneet Pallontallaaja-Timon, jonka kanssa teimme treffit tanne. Onnekkaasti treffit onnistuivat, vaikka valilla oli mm. yksi kannykka havinnyt ja pari henkiloa olleet liian laiskoja etsimaan nettikahvilaa..

Olen talla kerralla pitanyt matkapaivakirjaa, johon olen tallettanut myos tarkkoja hintatietoja ja kaikenlaista salaa. En tokikaan aio skannata koko paivakirjaa tanne, mutta se helpottaa asioiden muistamista sellaisena kuin ne koin alunperin. Nyt on kiire jatkaa lukemaan miehen nettipaivakirjaa :)
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Jalta
« Vastaus #2 : 23.07.2006, 21:40:22 »
Kiitos seurueemme nettiriippuvaisen, olemme taas nettikahvilassa. OPM.

Saavutimme aamulla reissumme etäisimmän pisteen. Olo oli reisssun kolmannen yöjunan jäljiltä aika ryytynyt, emmekä jaksaneet ottaa legendaarista trolleya Simferopolista Jaltalle vaan valitsimme hieman nopeamman ja ilmastoidun bussin. Jaltalla ei ollutkaan majoitusmummoja samaan tapaan vastassa kuin Simferopolissa, mutta löysimme jonkun ja saimme ok majapaikan keskelta kaupunkia. Lämmin suihku tuntui aika mukavalta viikon tauon jalkeen..

Kuten aina, loppua kohti iskee lievä matkaväsymys. Ei jaksa enää joka pystista innostua, valokuvaaminen vähenee dramaattisesti - ja jos sattuu väliin ns. lepopäivä, kaikki toiminta nollaantuu. No, eihän tässä mitaan duracell-pupuja olla. Viimeiset päivät vietämme Jaltalla, lähistön ihmeisiin tutustuen.

On ollut palkitsevaa oppia edes hieman kyrillisiä aakkosia ja palautella mieleen vanhoja slaavilaisten kielten taitoja. Ukrainan ja tsekin kielillä on suppeasta näkövinkkelistä katsottuna harvinaisen paljon yhteistä.
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Yalta, once again
« Vastaus #3 : 25.07.2006, 19:24:33 »
Nonni, tulihan se turistiripulikin. Loman viimeiset päivät ovat kuluneet rauhallisissa merkeissä, osin nähtävyyksiin tutustuen ja lopulta biitsillä seka kämpillä elbaillen. En keksi mitään erityistä syytä miksi olisin saanut vatsani sekaisin, kai se on vaan yleinen hedonistinen lomafiilis (ahneella on paskainen loppu?).. Parin Imodiumin jälkeen vatsa vetää taas paikallista kuohuvaa ja pääsin jopa kokeilemaan reissun kolmatta paikallista vehnäolutta, Dnipro-panimon Bileä.

Jalta oli meille lievä pettymys: mennyt loisto on muuttunut dekadensssiksi, jota ei paatunut matkailija jaksa enää joka käänteessa ihailla. Onhan taalla edelleen Lenin keskusaukiolla ja komeilla sosialismin aikaisilla pytingeillä reunustettu rantabulevardi, mutta jotenkin se ei vaan riitä. Oli ehkä virhe odottaa lomakohteelta jotain erityistä. Tosin maisemat ovat komeat, ja niistä on nautittu seka mereltä että bussimatkaillen.

Eilen osallistuimme kolmisin paikallisretkelle Krimin korkeimmalle vuorelle Ai-Petrille. Kun olimme ensin ajaneet minibussilla johonkin, mistä piti päästä ylös vuorelle köysiradalla, mummo (paikallisopas Olena) alkoi antamaan ohjeita, mitä ehdottomasti pitää tai ei pidä tehdä. Tässä vaiheessa katsoin tarpelliseksi paljastaa, etta emme puhu paikallista. Mummoparka sai melkein sydänkohtauksen. Onneksi seurueesta löytyi poika, joka osasi kertoa avainasiat meille, ja pysyimme melko hyvin retkueen matkassa koko päivän. Oli kiva nousta vuorelle, missä ilma oli viileämpää kuin rannikolla (ranta ehka 33, ylhäällä vain 25??). Retken kruunasi laskeutuminen hellholeen, jossa oli lunta. Odotimme jälleen epämääräisen ajan, ja sitten muutama minibussillinen turisteja lahti lasketumaan alas portaita kohti hiidenkirnun tyyppisen muodostelman pohjaa. Epäröin lähteä alas, koska oikea polveni ei tunnetusti rakasta portaita, mutta rohkaistuin mukaan, ja sain virkistävän +3-asteisen kokemuksen.  Rotkomuodostelman pohja todellakin oli lumen peitossa ja portaat hileiset, mika extremekokemus hellemekossa.

Kuten jo sanoin, Jalta on meista ollut hieman tylsä. Kolme yötä on aika paljon täällä, mutta onneksi jännitystakin on tarjolla. Eilen pääsin ekan kerran tana kesänä huvipuistolaitteen kyytiin, Rainbow oli vahan jännempi kuin Lintsilla. Juuri äsken näimme ihanan oranssiraitaisen iguanan rantabulevardilla. Täällähän on törkeät määrät kaikenlaisia eläimiä, joiden kanssa saa kuvauttaa itsensa, mutta emme ihan joka simpanssista ole innostuneet. Tällä kerralla kuitenkin 1,3-metrisen iguanan värit sopivat niin hyvin Eijan mekkoon, etta näimme jo silmissamme hyvän kuvan.. Tarkoitus oli vain ottaa kuva, jossa iguaani pötköttää bulevardin reuna-aidalla ja me istumme sopivan etäällä sen hännänkärjestä. Kuvaajasetä kuitenkin suostutteli Eijan ottamaan eläimen syliin, ja kauhusta kankeana Eija avasi sylinsä. Mun mielestä oli melkein yhta kauheaa joutua istumaan pelkästään lähelle eläimen turpavärkkiä. Välillä se lipoi kieltään, ja kesken kuvaussession se karkasi Eijan sylista. Meillä oli hauskaa, mutta niin oli kylla myös kaikilla muilla, jotka toimitusta lähietäisyydeltä seurasivat. Päivän hysteeriset naurut naurettu.

Huomenna on jäljellä enää eväiden hankintaa ja parituntinen matka Simferopoliin seka sieltä 18 tunnin yöjuna Kiovaan. Rakas matkapäiväkirjani on ollut hieman heitteillä viime päivät, yritän päivittää sen jälleen. Kiovassa teemme ennen lentoon lähtöä täsmäiskuja tuntemillemme rynokeille ja ostoskaduille. Koska veljentyttöni Melinda ei osaa lukea, voin kertoa jo nyt, etta komea Nalle Puh-maatuska on tulossa.. Muuten tuliaiset rajoittuvat jälleen kerran syömisiin ja juomisiin. Mausteita hankin jo täältä Jaltalta, läheiseltä rynokilta, ja lisaksi tankkasimme reppuun pippurivodkaa ja Bogdania (yrttiviinaa).

edit: korvasin pilkkuja ja puolipisteitä asianmukaisilla skandimerkeillä. Jouni
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

krookus

  • Himoreissaaja
  • Viestejä: 191
    • Profiili
    • http://www.noise.fi
    • Sähköposti
Re: Yalta, once again
« Vastaus #4 : 26.07.2006, 14:38:21 »
Lainaus käyttäjältä: "Neiti Q"
lisaksi tankkasimme reppuun pippurivodkaa ja Bogdania (yrttiviinaa).


Pippurivodka on kyllä eksoottista idän herkkua, ja on suoranainen rikos maksaa ja koto-Suomessa päivystäviä kavereita kohtaan, ettei sitä saa tuoda rajan yli kuin litran per nuppi. Näitä pulloja tulee hellittyä ja kaivettua esiin vain äärimmäisen tärkeissä ja erityisissä tilaisuuksissa. Taannoin kekkereissä onnistuin tosin kaatamaan koko tilan erään kaverin jalalle, jossa oli useampia rakkoja. Huuto oli melkoinen.  :oops:

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Re: Yalta, once again
« Vastaus #5 : 27.07.2006, 13:27:48 »
Lainaus käyttäjältä: "krookus"
Pippurivodka on kyllä eksoottista idän herkkua... Näitä pulloja tulee hellittyä ja kaivettua esiin vain äärimmäisen tärkeissä ja erityisissä tilaisuuksissa. Taannoin kekkereissä onnistuin tosin kaatamaan koko tilan erään kaverin jalalle, jossa oli useampia rakkoja. Huuto oli melkoinen.  :oops:


Kuulostaa pahalta toi onnettomuus, poltteli paatunutta kurkkuakin sen verran!
Kerropa viela, etta oletko usein saanut pippurivodkan raflassa niin, etta stoi grammaa taydentaa pieni chilinpalko lasissa? Vai oliko tama vain turistimeininkia Kiovan paakadun poikkikadulla.. Joka tapauksessa hauska tapa ja teki varmasti selvaksi, millaisesta juomasta on kyse. En osatnut mukaan kuin pikkuruisen pullon..

Olemme jo lentokentalla, mukavan junayon jalkeen. Seuraksi sattui sisaruspari, joista toinen puhui saksaa ja toinen englantia, ja oli hurjan hauska jauhaa kaikenlaista myohaan yohon. Tytolla sattui kaiken kukkuraksi olemaan samanlainen tyo kuin minulla; tulee varmasti oltua yhteydessa myohemminkin.

Kiitos Jounille, joka siisti puolestani edellisia paivakirjamerkintoja! Oli vahan vauhdilla vedettyja.. Varsinaisen paivakirjan kimppuun kayn, kunhan saan purettua reppuni.
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

krookus

  • Himoreissaaja
  • Viestejä: 191
    • Profiili
    • http://www.noise.fi
    • Sähköposti
Re: Yalta, once again
« Vastaus #6 : 27.07.2006, 15:41:26 »
Lainaus käyttäjältä: "Neiti Q"
Kerropa viela, etta oletko usein saanut pippurivodkan raflassa niin, etta stoi grammaa taydentaa pieni chilinpalko lasissa?


En muista koskaan napsineeni pippurivodkaa baarissa tai ravintoloissa, mutta paremman puolisko sukulaisilla on mennyt useampi pullo. Jokaisessa näkemässäni pullossa on killunut ainakin pari-kolme tuollaista palkoa, joten mikään turisteille suunnattu spesialiteetti ei taida olla kyseessä. Valmistaja vain halunnee muistuttaa, mistä juoman maku irtoaa.  :) Ja ne palothan pitää pureskella ja syödä suurella antaumuksella.

Saakeli, alkaa taas tulla matkakuume näitä lukiessa ja miettiessä. Onneksi syksyllä pääsen itsekin taas Ukrainaan, onhan viime kerrasta peräti yli puoli vuotta. :P

Apamobil

  • Himoreissaaja
  • Viestejä: 148
    • Profiili
Ukrainassa heinäkuussa 2006 (SK)
« Vastaus #7 : 30.07.2006, 22:48:51 »
Meillä ainakin aika monesti oli niitä chilipalkoja laseissa, kun Ukrainassa ravintoloissa tuota tilattiin. On se kyllä hauska juoma  :P
Maailman rannat avarat, tahdotko mukaan tulla?

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Kiovassa
« Vastaus #8 : 09.08.2006, 21:23:09 »
Nyt on reppu purettu ja reissuripuli hoidettu. Ei siinä mennytkään kuin reilu viikko, siis jälkimmäisen hoitamisessa – pyykit oli nopeasti pesty heti kotiintuloa seuraavana päivänä.

Matka alkoi iloisissa merkeissä 13.7. Mieheni aikaisti omaa kentälle lähtöään tunnilla, joten pääsimme samalla City Car Clubin autolla suoraan Hki-Vantaan terminaaliin. Koska lensimme eri halpalentoyhtiöillä eri suuntiin, mutta silti saman allianssin koneilla, saimme jonottaa SAS:n lähtöselvitykseen yhdessä, minkä jälkeen nautimme vielä lähtökuohuvat baarissa. Meidän naisten lento Riikaan lähti klo 9.00, joten jouduimme ensin Schengen-alueen ulkopuolelle. Air Balticin palvelussa tai aikatauluissa ei ollut matkan aikana mitään valittamista. Riiassa ennätimme tosin istua tovin jos toisenkin paikallisen kuohujuoman ääressä ennen kuin iltapäivällä pääsimme jatkamaan Kiovaan.

Kiovan lentokentällä oli vähemmän mukava tervetulotoivotus: Eijan passi hajosi virkailijan käsissä. Mies vieläpä kehtasi ihmetellä passin kahteen osaan revittyään, mitä oikein tapahtui, ja piinallisen vartin jälkeen joku ylempi henkilö lupasi Eijalle armollisesti, että hän pääsee tämän kerran maahan. Spasiba. Matkustimme keskustaan Atas-minibussilla ja päädyimme päärautatieasemalle etsimään metron sisäänkäyntiä… M oli vähän liian pieni, tai korkealla - tai rakennus ei vain näyttänyt silmiimme metroasemalta, joten muutama ylimääräinen kierros tuli tehtyä voksalin pihamaalla. Kun vihdoin saimme ”liput” eli yhden hrivnan (vai puolikkaanko sittenkin?) maksaneet poletit ja pääsimme tunneliin, oli edessä huima lasku syvyyksiin. Suunnistimme onnistuneesti Kreschatykin asemalle ja sieltä ulos Itsenäisyyden aukiolle, ja heti suoraan toimistolle, josta Eija oli varannut ensimmäisten öiden majapaikan. Maksoimme sata taalaa kahdesta yöstä, saimme avaimen ja ohjeet, miten löytää perille. Basseina-katu löytyi helposti pääkadun toisesta päästä, ison katetun torin luota. Ihan loppumetreillä saimme tuta myös kiovalaisten ystävällisyyden: eräskin babushka pysähtyi polottamaan meille ohjeita ihan pyytämättä. Tämän seurauksena eräs englannintaitoinen poika opasti meidät parin tien yli ja olimme perillä. Totesimme huojentuneina, että paikallisesti ajatellen melko kallis majapaikkamme oli myös hyvä. Saimme niin parit päivittäiset kuumat suihkut kuin muunkin tarpeellisen hoidettua näiden ensi päivien aikana, joten alku oli ruusuinen.

Eija oli bongannut potentiaalisia ruokapaikkoja, ja suuntasimme the Walliin. Se oli vähän liiankin helppo valinta, siltä tuntui varsinkin kun astuimme sisään ja ”monipuolinen olutvalikoima” paljastui hyvin belgepainotteiseksi. En totta vie tullut Ukrainaan asti juomaan samoja oluita kuin juon joka ilta kotona! Hyvinhän siinä kuitenkin kävi:
”Istumme The Wallissa. Odotamme Kievin kanaa, lasissa on paikallista vehnäolutta. Pakko mainita, että lasi itsessään on tautisen tyylikäs: alaosan kulmikasta muotoa koristaa vehnäntähkä. Oluen nimi on Chernigivske Bile. Maku on saksalaistyyppinen, erittäin mukava ja raikas jopa ilman sitruunaa.”

Kievin kana oli muuten lievä pettymys, johtuu ehkä siitä, että tämä sinänsä runsasta ukrainalaista keittiötä edustanut kellaripaikka taisi käyttää kanana jotain puolivalmistetta, jonka leivitys oli epäilyttävän teollinen. Ihan hyvä, mutta ei olisi tullut mieleenkään tilata samaa ruokaa toistamiseen.

Aamulla olimme reippaina ylhäällä ja suuntasimme sandaalimme kohti Suomen suurlähetystöä. Eija ei – tietenkään – saanut rauhaa ennen kuin passiasia olisi jälleen kunnossa. Lähetystön attasea kertoi, että joka toinen suomalaisyhteydenotto johtuu samasta syystä, eli passi on hajonnut rajalla, ja toimi ihailtavan tehokkaasti. Uusi passi oli käsillä kahden tunnin kuluttua ensimmäisestä tapaamisesta. Onneksi lähetystöön ei ollut pesiytynyt mikään manana-kulttuuri; oli kaiken lisäksi perjantai (ja 14. päivä). Samaisesta syystä jouduimme nostamaan rahaa suoraan pankkitiskiltä: Eijan ”matkamuisto” kustansi 80 euroa, ja kun automaatit sattuivat ryppyilemään, emme halunneet jäädä täysin niiden armoille koko viikonlopuksi, vaan suostuimme maksamaan törkeän välitysmaksun käteisnostosta.

Päivän muihin kohteisiin kuului mm. junalippuja välittävä matkatoimisto. Olimme suunnitelleet jo etukäteen, että mieluummin kuin menetämme hermomme asemalla luukulta toiselle poukkoillessa, voimme maksaa pienen välityspalkkion ja hankkia liput muualta. Liput järjestyivät Zolota Vorotan lähellä sijaitsevasta toimistosta ilman suurempaa hikoilua. Ei tosin vielä seuraavalle illalle, vaan vasta sunnuntaille. Tästä syystä oli pakko käydä asunnonvälityksessä sopimassa lisäyöstä (50 euroa).

Olimme jo vaeltaneet Volodimirskaa ohi Kansallisoopperan ja aikoinaan kaupungin muuriin kuuluneen Kultaisen portin, sitten käväisimme Sofian kirkossa. Tämä kirkko ison aukion laidalla oli kupoleineen todella näyttävä kaukaa. Sisältä se paljastui Istanbulin Hagia Sofian tapaan koristelluksi hillityn kauniiksi kokonaisuudeksi – ikää oli liki tuhat vuotta (toim. huom. karkea ikäarvio). Kun jatkoimme tältä kirkolta eteenpäin, päädyimme Mihailskalle eli Mikaelin kirkon luo – toiset komeat kullatut sipulikupolit, viimeistelty sininen maalipinta ja kauniit koristelut. Tässä vaiheessa jo luovutimme emmekä edes pyrkineet sisälle kaikkiin kirkkoihin.  :) Pihamaallakin riitti ihmeteltävää: toinen toistaan komeammin koristellut limusiinit lipuivat kirkon luo kiidättäen paikalle morsiuspareja, joiden juhlintaan näytti kuuluvan elimellisesti se, että kierretään kirkolta ja monumentilta toiselle samppanjan ja ammattikuvaajan kanssa. Joka kerta kun räpsäisin kuvan, siihen osui vähintään yksi hääpari. Onnea vain kaikille.

Jatkoimme puiston kautta Andreivskalle ja alas Podilin kaupunginosaan. Matkalla oli runsaasti myyntikojuja, joissa tarjottiin niin paikallisia käsitöitä, kommunismiroinaa kuin kiintoisia julisteitakin. Kotiin ajoimme metrolla, ja pienen rentoutumisen jälkeen suuntasimme edellisenä iltana löytämällemme terassille. ”Kasakan äidin” luona oli pientä kitschiä ilmassa, mutta saimme ihania varenykeja ja mm. kaalikääryleitä. Myös palvelu oli ystävällistä, kuten useimmiten Kiovassa. Illan päätteeksi nautimme Bilet pääkadun varren terassilla. Hassua oli, että erään nelihenkisen seurueen miesjäsen piti silmäpeliä Eijan kanssa. Vielä hassumpaa oli, että hieman myöhemmin kyseisen seurueen miehet saattelivat deittinsä pois ja palasivat juoksujalkaa luoksemme. Oli kiva jutella paikallisten kanssa, ja erittäin hauska huomata, miten hyvin paremmin englantia taitanut mies piti kaverinsa mukana keskustelussa; silti kieltäydyimme saatista.

Kolmantena matkapäivänä, lauantaina, suuntasimme suoraan ”kotoa” jalkaisin ylämäkeen. Olin ollut hieman varovainen runsaan kävelemisen suhteen, koska 1,5 vuotta sitten operoitu polveni protestoi heti, kun rymysin saapuessamme metron portaikoissa reppu selässä. Säikähdin, mutta onneksi turhaan, rasittuminen meni ohi parissa päivässä. Saatoimme siis kaahia ovelaa portaikkoa kohti Bankova-katua. Matkalla nautimme pian perinteeksi muodostuvia aamiaistarpeita: mulle ei mittään ja Eijalle kahvia ja jäätelöä. Tyydyin niin vähään, koska aamulla ei tee mieli ainakaan mitään makeaa. Bankova 10:ssä sijaitsee Kauhujen talo (tunnetaan myös Hadarkovskin talona). Noin sata vuotta vanhan talon koristelu on rikas: räystäät pullistelevat sampia, sarvikuonoja ja sammakoita sekä muita mielikuvituksellisia hahmoja. Ilmeisesti nimitys juonsi osittain siitä, että talo on ollut mustaksi pinttynyt; nyt hahmot olivat enemmänkin hellyttäviä kuin pelottavia, sillä talo oli kuulemma puunattu vain joitakin vuosia sitten. Vastapäätä Hadarkovskia sijaitsi presidentin edustuslinna, ja katu oli katkaistu takorautaportein nätisti niin, että merkkirakennuksia saattoi ihailla vain jalkaisin kauniiden kukkaistutusten seasta.

Jatkoimme kohti Marianskin puistoa. Täällä meitä odotti yllätys: leiri, joka kiinnosti etenkin Eijaa. Saimme selville, että kyseessä on jo kuukausia jatkunut poliittinen mielenosoitus. Talsimme ensin hallituskoalitiota vastustavien leirin halki; joku nukkui riippumatossa ja toiset laativat suunnitelmia telttojensa edustalla. Pienen suolapalan jälkeen päädyimme Marianskin palatsin etupuolelle, missä oli telttoja sotilaallisessa järjestyksessä jopa laatoituksen päällä. Tämä vaikutti lavastukselta! Taustalla pyöri joku propagandaelokuva (ehkä paikallinen Tuntematon sotilas?) ja itse parlamentin eli radan etuovella liehuivat lähinnä Alueiden puolueen liput. Hallituskriisihän laukesi viime perjantaina, kun presidentti lopulta suostui nimittämään ko. puolueen ehdokkaan pääministeriksi.

Jatkoimme kävellen kohti Pecharska Lavraa. Matkalle jäi ainakin yksi obeliski, jonka luona hääparit nauttivat kuohuviaan ja kuvauttivat itseään vasten luostarin kupoleita. Luostarin alue oli kauniisti kunnostettu. Suuntasimme kohti kuuluisia luolia, joissa suotuisan ilmaston ansiosta mainiosti muumioituneet munkit houkuttivat ortodokseja pyhiinvaellukselle. Meihin nämä pimeät luolat eivät tehneet aivan yhtä suurta vaikutusta kuin muumioiden lasikantisia arkkuja suuteleviin ja messuun yltyviin paikallisiin. Lähinnä yritin väistellä ahtaissa käytävissä villisti heiluvia tuohuksia Macliten valossa edetessäni. Unescon maailmanperintökohteisiin lukeutuva luostari (omalla listallani 53. Unesco-kohde) viihdytti meitä pari tuntia, mutta kun totesimme, että nämä munkit eivät ole omistautuneet oluenpanolle, jatkoimme matkaa.

Eijan suosituslistalla oli seuraavana Sunduk-niminen kapakka. Saimme erinomaisen hyvää ruokaa sekä rakastamiamme vehnäoluita, Bileä ja Etalonia. Noudatin tässä vaiheessa matkaa Culture Shock Ukrainen ohjetta ja pidin aina ravintolaan mennessäni mukanani joko hyvää lukemista tai hyvää seuraa.. No, seuraahan oli koko ajan, ihan niin paljon kuin vain jaksoi seurustella, joten välillä oli hyvä uppoutua matkapäiväkirjan kirjoittamiseen.

Sundukin jälkeen shoppailimme hieman (löysin pakko-ostaa-hellevaatteita; hain seuraavana päivänä) ja suuntasimme kodin kautta jälleen lähistölle illalliselle. Esplanada 28:ssa sijaitsi yksi Varenichnaya-ketjun ravintola, ja nautiskelimme lukuisista erilaisista varenykeista sekä kasviksista samppanjan kera; jälkkäriksi nautitut vadelmatäytteiset pelmenin sukulaiset jäivät parhaiten mieleen.

Sunnuntaina löysäilimme: suuntasimme uudelleen Andrevskan kirkolle ja alas Podiliin. Saimme itse asiassa asunnonvälittäjiltä aamulla kyydin toimistolle, mihin jätimme reppumme päiväksi. Ihailtavaa tehokkuutta osoitti firman toiminta: ensin tuli siivooja asuntoomme, ilmoittaen, että kuskimme on 10 min myöhässä. Kun kuski saapui, hän toi jo seuraavan asukkaan reppuineen, ja vei sitten meidät mukanaan. Wau.

Niin, meinasin jo hieman turhautua, kun piti toisena päivänä peräkkäin katsella samoja krääsäkojuja Andrevskalla. Onneksi kävelymatkalla oli mukiinmenevä Chumatsky Dvir, jossa nautimme jo toistamiseen pientä paikallista purtavaa. Päädyimme lopulta Podiliin kauniinkeltaisen katolisen kirkon pihamaalle (terassille tietty) pohtimaan säätilaa ja muuta. Tälle päivälle oli luvattu sadetta ja 21 astetta; niin huonosti eivät asiat olleet, joten jatkoimme jokiristeilylle. Dnipro ei ole maailman kaunein joki, mutta oli toki vaikuttavaa nähdä se koko leveydessään. Vaikuttavinta oli ehdottomasti se, että kun zoomailin kamerallani Petrarcha Lavraa, yhtäkkiä taustalle ilmestyi joku kauhea patsas. Saimme selville, että kyseessä oli ukrainalaisille hyvin tärkeä Iron Lady, tai Mother Ukraine – käsittämättömän epäsuhtainen metallinen naishahmo pari lapion tapaista työkalua käsissään. Risteilyllä tuli räpsyteltyä kameraa kauheaan tahtiin, tosin ryhdyimme myös putsaamaan kuvia saman tien. Minulla ei ollut käsitystä siitä, paljonko voisin kahdelle muistikortille kuvia napsia, mutta lopulta kävi ilmi, että huoleni oli turha; isompi ongelma oli jo ikääntyneen kameran akun voimissa pitäminen. Näille risteilyille muuten oli syytä ostaa omat juomat mukaan. Paikallisilla oli tietty myös kuivakalat messissä; sekös sai meidät nyrpistelemään neniämme. ;)

Jäätelö muuten sai varsinkin Eijalta kehuja tosi paljon. Sekä hyvä maku että laaja, aidosti paikallinen valikoima saivat herkkusuun hyrisemään. Eijan ykkössuosikki oli unikonsiemenillä ryyditetty jättipuikko. Mulle jäätelö ei jostain syystä turhan usein maistunut, mutta silloin harvoin kun sitä söin, nautin todella.

Vielä juuri ennen yöjunaan nousemista käväisimme ostoksilla kaupungin parhaassa marketissa; se sijaitsi tietysti asuntoamme vastapäätä, tyyriinoloisen Mandarin Plaza -ostoskeskuksen kellarissa. Ei olisi tullut mieleenkään mennä sitä sieltä etsimään ilman autokuskimme Igorin suositusta. Kauppa toi mieleeni lähinnä Prahan expateille suunnatun Kotvan ruokaosaston; hyvä ja kattava valikoima, mutta ei taivas paikallisista herkuista kiinnostuneelle.

Yöjunaan pääsy jännitti vähän: millaiset paikat ja vaunutoverit saisimme?
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Lviv
« Vastaus #9 : 30.08.2006, 08:33:24 »
Nousimme yöjunaan Kiova - Lviv auringon laskiessa dramaattisesti. Aloitimme samalla kuvausperinteen, jonka mukaisesti kuuluu ottaa kuva niin junan nimikyltistä kuin junaan nousijoistakin. Lvivin junan lähtöaika oli 21.40, ja matkaa oli luvassa 11 tuntia; pysähdyksiä useammin kuin tunnin välein. Paikkamme oikeuttivat yläpeteihin neljän hengen kupeessa, ja valitettavasti tällä ensimmäisellä junamatkalla jouduimme tositoimiin, kapuamaan omille paikoillemme, sillä seurana olleelta nuorelta äidiltä tyttärineen ja hänen ystävättäreltään emme olisi rohjenneet edes kysyä paikkojen vaihtoa. Muuten seuralaiset olivat hyvin herttaisia, tosin yhteistä kieltä ei ollut, joten seurustelu jäi lepertelyksi pikkutytön kanssa. Eija jopa kutitteli Juliskan varpaita, se oli aika paljon lapsiin jokseenkin nuivasti suhtautuvalta ystävältäni ;) Yöpuulle kävimme nuorimman tahdissa.

Junan vessat olivat juuri sellaiset kuten pahimmissa junamuistoissani Etelä-Euroopasta muistin; autenttinen haju, mutta onneksi paperia oli yhtiön puolesta, samoin vettä tuli. Tavoilleni uskollisesti jouduin kaahimaan kesken yön yläpediltä vessaan. Sitä ennen mietin noin kolmen aseman välin lähteäkö vai ei, ja jos lähden, pääsenkö enää ylös.

Kun saavuimme Lviviin, hankimme heti liput Odessan-junaan. Harmi vain, niitä ei saanut ennen kuin kahden yön päähän – tätä tulisimme vielä harmittelemaan suuresti!

Koska edelleen välttelin pitkiä matkoja reppu selässä, polven aiemmasta kiukuttelusta varoituksen saaneena, yritimme mennä asemalta keskustaan ratikalla. Se olikin lystikästä puuhaa, sillä paljastui, että koko kaupunki on remontissa, eivätkä ratikat kulje oikeita reittejään. Kaikki muut komennettiin ulos kuutosen ratikasta, mutta me saimme istua kyydissä ja käydä kääntymässä varikolla, jotta välkkyvään tekosilkkiin ja minimittaisen jakkupukuun sonnustautunut lipunmyyjätäti sitten saattoi aikanaan neuvoa meille helpon reitin kohti hostellia.

Lviv vaikutti heti alkuun kovin muhkuraiselta ja pieneltä Kiovan jälkeen. Se huokui kuitenkin arvokasta tunnelmaa, oli pakko myöntää kun talsimme mm. yliopiston ohi Tsaikovskin puiston halki kohti Eijan bongaamaa Banking Academy-hostellia. Perillä respan tyttö oli hieman skeptinen sen suhteen, että olisiko hänellä tilaa ja haluaisimmeko oikeasti yöpyä ko. paikassa. Hän passitti meidät hostellivarauskeskukseen parin korttelin päähän, missä saimme tietää, että tietysti kyseisessä hostellissa on tilaa. Meille myös kerrottiin mitä ystävällisimmin sanakääntein, että kaupungissa tulee lämmintä vettä vain aamukuuden ja -ysin välillä sekä illalla vastaavaan aikaan. Ei kuin takaisin hostellille, missä oli tällä välin ehtinyt selvitä, että juu, on tilaa, mutta ei, ette pääse huoneeseen heti, koska siellä nukutaan. Kun lopulta iltapäivällä saimme mennä majoittumaan, kävi ilmi, että huoneessa nukkui samalla yöjunalla saapunut pariskunta, joka oli päästetty sinne heti aamulla. Ilmeisesti tästä syystä huonetta ei myöskään oltu siivottu, eikä muuten siivottu pariin päivään. Kaiken viime päivinä kuulemani hostellihypetyksen jälkeen olin aika pettynyt siihen, että päädyimme maksamaan 20 euroa per henki sottaisesta petipaikasta ja aivan alkeellisista suihkuoloista (aamuseitsemältä minulle valkeni, että tässä paikassa lämmintä vettä ei tule aamuisin, pelkästään iltaisin klo 19 – 21 – kuka helvetti siihen aikaan on hostellilla suihkuttelemassa??). Lisäherkkuina ehdoton kotiintuloaika klo 23 ja ”no strong waters”, mitä emme olleet ymmärtävinämme vaan nautimme kotoisaan tyyliin Bogdanit yömyssyksi.

Ensimmäinen päivä Lvivissä kului leppoisasti vanhaa kaupunkia kierrellen. Kävimme ihastelemassa italialaista renessanssipihaa ja kuninkaallista salia, jossa Puola ja Venäjä sopivat Ukrainan kahtiajaosta 1648. Rynokin alueen jokainen tie oli kaivettu ylösalaisin ja kuvasin ahkerasti lapioihinsa nojailevia työmiehiä. En usko, että remont on valmis syksyn 750-vuotisjuhliin mennessä. Iltapäivällä osuimme kulttuurikeskus Druzbaan, jonka kahvilassa pääsimme ummikkoturistina olemisen makuun: ruokalistat eivät pääkaupungin tapaan enää olleet monikielisiä, joten piti arpoa sieltä minulle melkein hepreaa edustavien ukrainan aakkosten seasta jotain maistuvaa. Sain hauskan salaatin, jossa oli hapankaalipedillä tuoreita herkkusieniä, suolakurkkua, sipulinvarsia ja lihaa. Maistui. Emme hirveästi tarkkailleet hintoja tilatessamme, mikä näkyi sitten loman loppulaskussa. Yksittäinen 37,50 hrivnan (noin kuusi euroa kahdelta) välipala tuskin ketään kaataisi, mutta kun näitä sattui useampi joka päivä plus varsinaiset ateriat, Ukrainasta ei jäänytkään ihan halpa muisto. Mun makua ei kyllä kukaan ole koskaan sanonutkaan halvaksi…

Kapusimme iltapäivällä kukkulalle, jonka nimi on Vyzohny Zamok paikalla ammoin seisseen linnan muistoksi. Nyt kukkulalla liehui repaleinen Ukrainan lippu ja leijonatuuliviiri. Näkymät avautuivat kaikkiin ilmansuuntiin, mutta olivat pettymyksekseni melko lättänöitä. Olimme siis ihan liian kaukana Karpaateista! Lvivin kaupunki levittäytyi silmiemme alla melko laajalle, onhan siellä n. 800 000 asukasta. Kukkulalle nousevien portaiden juuressa oli kauniisti entistetty pikku palatsi, jonka terassilla nautimme jälleen yhdet vilvoittavat oluet. Juttelin parin saksalaisen kanssa, jotka olivat pyöräilleet Puolan halki Lviviin. Pitivät Ukrainaa kivana pyöräilymaana, tosin tällä erää Lviv oli matkan itäisin päätepiste ja aikoivat junailla huomisin takaisin kotiin. Vaimo jo haaveili seuraavasta reissusta Kiovaan asti.

Iltapäivällä totesimme myös, että kaupunki alkaa olla nähty ja jotain pitäisi keksiä vielä kahdeksi päiväksi. Kävimme hotelli Georgessa kyselemässä retkimahdollisuuksista, mutta ne kuihtuivat siihen, että olisi pitänyt vuokrata opas ja kuski. Emme edes tinkauksen jälkeen olleet valmiit venymään pyydettyyn 80 taalan hintaan (tai no, osa oli, osa ei). Onneksemme myös hostellivarauskeskuksen ystävällinen Andrts oli luvannut elvitellä meille retkimahdollisuuksia ja tavoitimme hänet vielä työpaikaltaan. Saimme yksityiskohtaiset ohjeet miten mennä Oleckon linnaan. Ohjeet alkoivat arvonnalla siitä, mitkä paikallisbussit menevät AC-2:lle eli autostacija kakkoselle, ja saimme ison lapun, jota voimme näytä milloin millekin kuskille.

Hyvillä ohjeilla löysimmekin aamulla vaivatta oikealle bussiasemalle ja saimme liput Oleckon bussiin. ”Nimikkopappamme” auttoi ostamaan liput ja selvittämään bussin lähtöajan ja -paikan. Noin 75 kilsan matka kesti 1,5 tuntia ja maksoi 8,85 hrivnaa. Lvivin ja Kiovan välisellä valtatiellä saatoimme ihastella mm. lehmiä pientareilla, kukkoja, kanoja, haikaranpesiä ja ehkä 1950-luvulta peräisin olevia hevoskärryjä. Valtatieksi väylä oli melko surkeassa kunnossa, menoa hidastivat montut ja röykkyinen asvaltti. Muistin, miten kirosin Korsikan vuoristoteitä, ja muistin senkin, miten positiivisesti eilisin tapaamani saksalaiset olivat suhtautuneet ukrainalaisteihin. Ehkä olen herkkähipiäinen, hiipi mieleeni.

Oleckossa ammattilaiskameraa kantanut Volodja huhuili dievuskat mukaansa oikeaan suuntaan kohti linnaa, ja niin marssimme pikavauhtia linnan portille, missä kuvaajasetä teki kanssamme treffit klo 15 paluumatkaa silmällä pitäen. Miten ystävällistä! Linnan kulmalla oli yksi omituisimpia patsaita joita olen nähnyt: rivi kirveellä veistetyn näköisiä, suoraselkäisiä rautahahmoja täysin ruostuneina. Olen varma, että kyseessä oli joku sosialistisen realismin tuote, jota ei ole maltettu siivota pois. Jo 1970-luvulla restauroitu linna oli melko ränsistyneessä kunnossa, mutta seisoi komeasti kukkulalla. Myös maasto oli täällä vähän reilummin kumpuilevaa. Ennen linnakierrosta nautimme tummat Obolonit linnan krouvissa (4,50 hr/kpl). Matkan aikana oli ehtinyt muotoutua rutiineja, joista tärkeimpiin kuului aamukalja puolenpäivän tietämissä.  

Kävimme ensin kidutuskammioissa – jotenkin mainiosti sopi seurueen lievästi kiristyneeseen tunnelmaan se into, jolla esittelimme toisillemme eri puolilta Keski-Eurooppaa tuttuja kidutusvälineitä. Kuviakin tuli taas näpsittyä reilumman puoleisesti.

Varsinainen Oleckon ylpeydenaihe oli laajahko kristillisen taiteen näyttely, joka pääosin oli kai Lvivin taidemuseosta lainattu. Näyttävimpiä olivat keskiaikaista ortodoksien ikoniperinnettä edustaneet työt. Mukana oli myös linnassa vaikuttaneiden hallitsijoiden muotokuvia, mm. puolalainen Jan III Sobieski.

Parasta oli silti linnan ravintola. Lounastimme kellariholveissa pitkän kaavan mukaan: borssit alkuun, pääruoaksi sienillä täytettyä kanaa ja sienitäytteisiä paahdettuja perunoita. Päiväkirjassa lukee tällä kohtaa NAM. Lopuksi otimme moldovalaista ja ukrainalaista jälkiruokaviiniä, mutta molemmat osoittautuivat pettymyksiksi, enkä minä tainnutkaan enää matkan aikana kostuttaa kieltäni näihin lievästi happamiin, pyöreyttä vaille jääneisiin liemiin.

Helteisen bussimatkan jälkeen vilvoittelimme Lvivissä Zolotna Vetr –nimisessä kellarissa. Kultainen villisika sijaitsee vastapäätä kaupungintaloa Rynokin sydämessä (Rynok 17). Se edustaa keskiaikaista kellariarkkitehtuuria parhaimmillaan, ja suositun paikan ruokalista vaikutti monipuoliselta ja kattavalta Ukrainan keittiön kattaukselta. Tyydyimme kuitenkin pelkkään Chernigivske Bileen, josta jo uhkasimme vieroittua – yli vuorokausi ilman! Täällä oluttuoppi maksoi tasan euron.

Kolmantena Lvivin päivänä suuntasimme jälleen retkelle. Osasimme jo tottuneesti valita minkä tahansa bussin, joka menee AC-2:lle, ja bussiliputkin tuli ostettua ilman paperilappuja tai suuria eleitä. Puolen tunnin kuluttua olimme perillä Zhovkvassa. Kaupunki osoittautui kivaksi retkikohteeksi; markkinapäivänä kadut pursuivat elämää, mummot möivät liinojen päältä hunajaa ja puiden alla varjossa odotti samanlainen kvas-tankki, joita olimme nähneet pääkaupungissakin. Siitä huolimatta emme rohkaistuneet maistamaan tätä käsittääkseni hedelmistä mäskättyä juomaa. (NB. Kirjoitan tätä mökin terassilla, joten ei ole nettiä mistä täsmentää kaikkia hieman ilmaan jääneitä yksityiskohtia.) Zhovkvassa oli arkisen kuhinan puitteina komea Vichevan linna-aukio, tosin sen ihastelu jäi pelkkään kuvaamiseen, sillä linnan sisäosat olivat paikallisten viranomaisten valtakuntaa. Myös lopuissa kohteissa jouduimme tyytymään ulkokuoren ihailuun. Pikkukaupungin ulkolaidalla oli vieri vieressä luostari, kirkko ja päreistä tehty sympaattinen ortodoksikappeli, kaikki erinomaisessa kunnossa. Synagoga sen sijaan edusti rappioromantiikkaa tylyimmillään: tyhjä oviaukko, ikkunat vailla laseja, laasti irronnut monessa kerroksessa.. Olisi kaupungissa ollut hotellikin – se tuskin on turhan kovassa käytössä.

Palasimme Lviviin odottelemaan junan lähtöä. Kävimme oluella – päivän ekat oli toki jo nautittu Zhovkvassa, missä nautin myös kevyen aamiaisen. Tai no, keveydestä ei voinut enää siinä vaiheessa puhua mitään, kun tilaukseni osoittautui kahdeksi paneroiduksi kananrinnaksi. Nautinpa kuitenkin Lvivske 1715 –oluen seuraksi ne. Kaksi olutta ja kananrinnat kustansivat yhteensä alle 2 euroa. Lvivissä bongasimme vielä armenialaisen kirkon, jonka luostaripihaa olimme ihmetelleet jo aiempina päivinä. Kirkko oli tummanpuhuva ja koskettavan kaunis erilaisuudessaan. Minua viehätti etenkin syvänpunainen väritys, jossa koristelut kiemurtelivat vihreän ja kullan väreissä. Armenia oli muutenkin pop siinä Lvivissä, josta pidimme. Olimme jo kahdesti istuneet iltaa luostarin vieressä sijaitsevassa armenialaisessa ravintolassa, ja kolmantena päivänä kävimme tietenkin vielä kolmannen kerran Kafe Kilikiassa, jossa oli ihanat ruoat ja hyvä palvelu (myönnetään, että komea miestarjoilija vaikutti hieman huvittuneelta, kun ilmestyimme yhä uudelleen paikkaan..). Aiemmin olimme ihastuneet mm. runsaiden annosten jalokiviin, jonkinlaisiin marinoituihin luumuihin. Niissä oli selvästi viinietikan makua, mutta myös paljon muuta – toivon, että joku osaisi kertoa, kuuluvatko ne yleisemminkin armenialaiseen keittiöön vai olivatko ehkä kyseisen paikan erikoisuus. Hyvien lihojen vastapainoksi armenialaiset tarjosivat myös ihania raikkaita kasviksia. Hienostuneeseen atmösfääriin sopi mainiosti keskiaikainen kirkkomusiikki. Yksi hieman latistava kokemuskin kolmeen käyntiimme mahtui: kun tilasimme suklaata illallisen päätteeksi, saimme pilkotun suklaalevyn! Koska emme mitenkään osanneet ennakoida, että jonkin sortin suklaaksi tunnistamamme jälkiruoka voisi olla pelkkä suklaalevy, tilasimme niitä vieläpä kaksin kappalein (tummaa ja vaaleaa). Lisäksi opimme, että unkarin kielen barány, karitsa, ei ole sama kuin paikallinen baranina. Ukrainassa jälkimmäinen muistutti enemmän sitä karitsan jo iäkästä äitiä. Kilikian hinnat olivat melko kohtuulliset, esim. läksiäisateriamme maksoi alle 90 hrivnaa eli noin 15 euroa.
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Odessa
« Vastaus #10 : 30.08.2006, 10:25:51 »
Juna Odessaan lähti klo 19.52 (hinta noin 75 hrivnaa). Olimme ajoissa paikalla, sain jopa kuvan veturista kun se puksutti laiturille, ja komea kyltti kertoi, että matkaamme rannikolle Karpaattien junalla. Tällä kerralla minua onnisti, sain alapedin. Päiväkirjamerkintäni illan kulusta menevät näin: ”Mikä junamatka! Saimme hyttiimme seuraksi Leonid Gorbatshovin, joka ei puhunut meidän kieliä, mutta oli innokas keskustelemaan paikallisilla. Ilta sujui mukavasti, mutta keskustelu sanakirjan välityksellä oli melko työlästä. Kun opiskelimme toistemme kielten yksittäisiä sanoja, löysimme yhtäläisyyksiä suomen ja venäjän väliltä, mm. shutka eli vitsi on tietenkin sama kuin sutkaus.”

Tässä vaiheessa matkaa aloin päästä kauhustani sanoa edes yksi venäjän sana, tai ukrainan. Havaitsin hiljalleen yhteyksiä tsekin ja ukrainan kielten välillä ja rohkaistuin puhumaan hieman enemmän sekaslaavia, josta hyvällä tsäkällä joku myös ymmärsi, mitä halusin. Joskus ehkä liiankin hyvin - ongelmatilanteissa olin hokenut venäjän sanojen sijaan "ne rozumim", kuten tsekiksi sanotaan en ymmärrä, ja sitten havaitsin, että ukrainaksi sanotaan "ne rozumiju".. Ihmekös tuo kun paikalliset hämmästelivät älyni lyhykäisyyttä, kun kuitenkin osasin ilmaista sen aidosti paikallisella!

Osasimme mm. kommunikoida uudelle ystävällemme Leville sen, että Odessassa - ja koko maassa - meitä kiinnostaa eniten kuiva kuohuviini, niinpä hän haki ravintolavaunusta pullollisen Odessaa. Vieraanvaraisuuteen kuului myös maailman parhaita konvehteja, kiovalaisia konjakilla ja sitruunalla täytettyjä pulleita herkkuja ruskeassa käärepaperissa. Olin hieman pahoillani, että nuorimies tarjosi meille selvästi tuliaisiksi tarkoitetut konvehtinsa, mutta olisi kai ollut vielä suurempi häpeä kieltäytyä tarjotuista herkuista.

Hauskanpidon keskeytti ikävä episodi. Kun otimme kuvia kupeestamme, pyysin ohikulkevaa miestä nappaamaan kuvan meistä kolmesta. Hän sanoi, ettei nyt työskentele, mutta en siinä silmänräpäyksessä oivaltanut, mitä se piti sisällään, ja katselin vielä hetkisen ymmyrkäisillä silmillä miestä – eikö hän kuitenkin voisi ottaa kuvan? Mies myöntyi, mutta osoitti sitten samppanjapulloa. Lev totesi, että hän tarjoaa sitä naisille, eikä ole mukejakaan, ei irtoa. Hän oli jo itse ottanut käyttöön Truskavetsistä ostamansa puolen litran puutuopin, meillä neideillähän oli tietenkin käytännölliset kestomuovimukit matkassa yllättäviä samppanjatarjoiluita silmällä pitäen. No, pian mies häipyi, ja sillä välin Lev selosti, että äijä on lepovuorossa oleva vaunuisäntä. Niinpä ei ollut yllätys, että hän neuvokkaana miehenä kävi noutamassa itselleen tsaikkalasin vaunun varastosta ja ilmestyi taas kinuamaan kuohuvaamme. Onneksi meillä oli myös avonainen punkkupullo – lviviläinen viinikauppias oli suositellut meille erittäin hyvää paikallista punaviiniä, joka ei sattunut maistumaan meille yhtään, olimme jo heittäneet yhdet mukilliset ikkunasta ulos. Tälle täysin ympäripäissään heiluvalle vaunuisännälle punkku maittoi, ja kun Eija vielä hoksasi ryhtyä haukottelemaan, hän ymmärsi antaa meille rauhan.

Puoliltaöin hyttiimme tuli Ternobilistä vielä neljäs matkustaja, keski-ikäinen sairaanhoitaja Magda. Hän maisteli kanssani olutta ”tsu-tsu” kerrallaan, ja oli yhtä ystävällinen ja hymyileväinen kuin miltei kaikki siihen mennessä tapaamamme ukrainalaiset. Jutustelimme puolilleöin. Magdan vanhempi tytär oli nimetty samoin kuin allekirjoittanut, ”Marianka” oli 17-vuotias. Lev taas kertoi olevansa viisivuotiaan tytön isä. Uni maittoi, ja aamulla tapasimme vielä Odessan asemalaiturilla Levin viehättävän vaimon.

Odessaan saavuimme aamulla 20. heinäkuuta. Oikeastaan olin kuvitellut, että tulisimme sinne noin 18. päivä, mutta kaikesta huolimatta aietreffit pallontallaaja-Timon kanssa oli tehty tälle nimenomaiselle päivälle. Olin ollut jopa hieman huolestunut, kun Timosta ei ollut kuulunut treffien lähestyessä (pariin päivään) mitään – eikö hän tulisikaan meitä asemalle vastaan neilikoiden kanssa, kuten lempeän irvileukaiset työkaverini olivat ennustaneet - mutta arvoitus ratkesi vielä aamupäivän aikana.  

Ihan aluksi jätimme reput aseman säilytykseen (ykköslaiturilla, hinta pieneltä repulta 4,25 hr/vrk). Sitten suunnistimme satamaan, sillä halusin selvittää, pääsisimmekö laivalla Odessasta Jaltalle. Suunnistus onnistui hyvin, LP:stä oli hyötyä ja huristimme nelosen trollikalla suoraan satamaan! Pitkälle laiturille sijoitettu matkustajaterminaali oli rakennettu näyttävästi ikään kuin Potemkinin portaiden peilikuvaksi. Satama-alueen massiivisuudesta huolimatta tarjonta meille jäi laihaksi: matkustajalaivoja Krimille ei kulje, kuten ei kulkenut viime vuonnakaan. Surku. Ei auttaisi kuin palata asemalle varaamaan lippuja yöjunaan.

Koska olimme valmiiksi paikkakunnan kuuluisimman nähtävyyden juurella, Eija päätti heti tarkistaa, montako porrasta Eisensteinin elokuvan kuuluisaksi tekemässä rakennelmassa oikeastaan on. Minä käytin hyväkseni vieressä kulkevaa köysirataa (ilmainen). Portaiden yläpäässä törmäsimme ensi kertaa suomea taitaviin kaviaari- ja korttikauppiaisiin – oli ahdistavaa joutua kieltäytymään ostoksista moneen kertaan (älkää kukaan koskaan suositelko mulle Intiaan matkustamista..). Ai niin, portaita oli 192, kuten opaskirja tiesi kertoa. Jatkoimme parin korttelin päähän Derybasyrska-kadulle, joka on Odessan keskustan kävelykatu. Nautimme kelpo aamiaista Pan Pizzan terassilla (muut terassit eivät olleet auki ennen kymmentä), tosin pidimme jälkikäteen 65 hrivnan laskua hieman kalliina (ei sisältänyt edes kuohuviiniä).

Vielä terassilla rentoutuessamme selasin LP:n hotellitarjonnan (v. 1999) ja päätimme siltä istumalta tsekata parin keskustahotellin nykyhintatason. Lähin niistä oli vastapäinen Spartak, ja koska se vaikutti sopivan halvalta, päätimme, että käymme asemalla ja tulemme siihen. Juuri kun olin kirjoittanut matkapäiväkirjaani, että treffit nyt eivät taida toteutua, puhelimeni soi ja Timo ihmetteli, enkä ollenkaan lue hotmailia. No en ollut vielä ehtinyt, se olisi ollut iltapäivän ohjelmassa. Hän oli menettänyt puhelimensa muutamaa päivää aiemmin, mutta kaikki oli hyvin, kun numeroni sentään oli tallella. Sovimme tapaavamme pian asemalla, ja esitimme siellä heti toimintasuunnitelmamme: ostetaan junaliput Jaltalle ja majoittaudutaan Spartakiin. Tämä kävi, eikun jonottamaan aseman palvelukeskukseen. Kahden jonon taktiikka toimi hyvin, ja saimme varmaankin noin puolessa tunnissa hankittua kolmen hengen kupeepaikat. Emme tosin seuraavalle yölle vaan jälleen kahden yön päähän. Miten hitaasti matka etenikään!

Spartakissa kyselimme nyt kahden hengen huoneen sijaan kolmen hengen huonetta. Tarjosivat riisuttua mallia – vessat pitkän käytävän päässä, suihku alemmassa kerroksessa. Neuvottelimme mieluummin huoneen, jossa on oma suihku, ja koska sellaisia ei ollut kolmella pedillä, Timo ilmoitti nukkuvansa lattialla. Hyvä, majoitus selvä kahdeksi yöksi, hinta 16 euroa per naama. Ei kovin kallis sijainti huomioon ottaen. Respan täti varoitti, että suihkusta tulee vain kylmää vettä, mutta sitä tuli niin pienellä paineella, ettei ollut merkitystä, mikä lämpötila oli. Yli vuorokauden hikoilun jälkeen kylmä suihku kaunisti, ja sitten pääsimme tutustumaan kaupunkiin. Suuntasimme paremman tekemisen puutteessa Potemkinin portaiden kautta satamaan ja pikku paikallisristeilylle. Jouduimme odottamaan paatin lähtöä reilun tunnin, mutta siinäpä oli sitten aikaa tutustua. Etenkin tutustuminen paikallisiin oluisiin hoidettiin huolella lähipäivien aikana, samppanjaa unohtamatta. Risteily vei meidät kaupungin länsipuolelle suositulle Arkadia-rannalle, ja käppäilimme siellä kunnes totesimme, että nälkä vaivaa. Rantaravintoloissa oli tarjolla mm. vartaassa kärvistettyä kanasaslikia, mutta parin kojun tarjonnan tarkastettuamme totesimme, ettei kana ollut aina kovin kypsää. Suuntasimme viitosen ratikalla kaupunkiin ja osuimme hieman etäämmällä kävelykadusta suositulle terassille, jolla nautimme ihania alkupaloja – ja todennäköisesti myös pääruokaa, mutta merkinnät loppuvat tässä kohdin lyhyeen, joten eipä kehuta sen enempää. Ilta jatkui venäläisväestölle suunnatun Mummo-baarin kautta kävelykadun terasseille, ja tavanomaisten ”parin” drinksun sijaan tuli nautittua sen verran raskaalla kädellä, että itse vaadin päästä petiin jo puoliltaöin (sehän onkin kilttien tyttöjen nukkumaanmenoaika). Eija ja Timo saattelivat mut spartalaiseen huoneeseemme ja jatkoivat iltaa ties mihin.

Aamulla kävi tietysti niin, että heräsin kukonlaulun aikaan, tyypilliseen tapaani. Hipsin hiljaa suihkuun ja lähdin etsimään nettibaaria. Mieheni oli tiedottanut jo päiviä aikaisemmin, että nettisivuilla on päivitystä, ja paloin halusta kuulla Sveitsin-kuulumisia. No, nehän olivat jo ehtineet vaihtua Italian- ja Ranskan-kuulumisiksi. Teksti Tour de Francen nousuilta oli elävää ja toi niin hienhajun kuin ympäröivän luonnon tuoksut voimakkaina mieleen.

Kun palailin hotellille klo 11 aikaan, muutkin alkoivat olla valmiita päivän koitoksiin. Suuntasimme meille jo tuttuun suuntaan, kohti Arkadia-rantaa, missä olimme edellispäivänä nähneet samppanjatehtaan. Sinne oli pakko päästä! Kävi vain niin, että yleisölle oli auki pelkästään tehtaanmyymälä. Kun kyselimme mahdollisuutta päästä tutustumaan tehtaaseen, meidät ohjattiin ystävällisesti toimistoon, jossa englannintaitoinen tyttö piti aika soittorumban hankkiakseen meille oppaan. Valitettavasti se ei kuitenkaan onnistunut samana päivänä, joten jouduimme tekemään kompromissin: pullo Francousky Bulvaria mukaan ja biitsille. Kuiva kuohuva oli nimetty sen kadun mukaan, jolla tehdas sijaitsi. Yhteys rantaan oli hauska köysirata, jonka kupissa laskeuduimme joidenkin kymmenien metrien pudotuksen kohti Mustaamerta ehkä puolen kilometrin matkan aikana. Rannalla varjoisa penkki ja retkimukit esiin, oranssi mulle ja punainen Eijalle. Timo joutui tyhjentämään alkajaisiksi Staro-tuopin, koska jotenkin se kolmas muki piti saada hankittua. Oli kuulemma outoa nautiskella päiväsaikaan kuohuvaa – meillehän se oli ihan tavallista ja pidimme hoppua, ettei viini kuumenisi helteessä. Minulla oli toki jokaisen reppureissaajan välttämätön ystävä, polypropeenipussi mukana viilennystä varten, mutta se ei ole kovin tehokas taistelemaan 35 asteen hellettä vastaan.

Päivä jatkui terassilta toiselle kierrellen. Jostain syystä emme olleet varautuneet uimavaattein – varpaat sentään olimme kastelleet heti ensimmäisen kerran Mustanmeren rannalle päästyämme. Illastimme kävelykadun kulmalla sporttibaari Buffalossa, ja nyt laskun loppusumma nousi jo 234 hrivnaan. No olihan meitä kolme ja olihan meillä jano.. Seuraavana päivänä ei kauheasti naurattanut, sen verran tiuhaan olivat terassit vaihtuneet ja tunnit livenneet käsistä. Päivän saldo taisi olla viisi kuohuviinipulloa, laskettuna mukaan se odessalainen jonka olimme tyhjentäneet aamuneljän jälkeen hotellille hoiputtuamme. Seuraava päivä toi tullessaan myös reissun ensimmäisen ripulin: se iski Eijaan matkalla asemalle, ja vei voimat ihan hetkessä. Seurueemme ei ollut kovinkaan hilpeä asettuessaan nettikahvilan viileyteen tappamaan aikaa iltakuutta ja yöjunan lähtöä odotellen.
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Krimi
« Vastaus #11 : 30.08.2006, 10:34:18 »
Juna Krimin niemimaalle Simferopoliin oli samanlainen kuin aikaisemmatkin. Eija otti heti paikkansa yläpediltä ja ryhtyi keräämään unta palloon. Tapoimme Timon kanssa aikaa roikkumalla vaunumme avonaisissa ikkunoissa ja herkuttelemalla ravintolavaunussa. Tämä oli reissun eka kokemus ko. osastossa, ja aika eksoottinen sellainen. Henkilökuntaa oli aika monta, tosin joku tärkeä henkilö keskittyi tekemään lyijykynällä merkintöjä ruutuvihkoon. Asiakkaita ei ollut liiaksi asti, mutta silti palvelu oli verkkaista, koska oli niin paljon kaikkea muuta huolehdittavaa, kuten maustepussien siirtämistä muovipussista toiseen. Taustalla soi ”soviet-lore”, sydäntäsärkevästi riipien kuin rikkonaiselta levylautaselta. Sain olueni, saimme salaatit, ja kun listaa ei ollut, piti ruoka valita arpomalla kahden suullisesti ilmaistun vaihtoehdon väliltä. Otin sitä, minkä arvelin olevan kanaa – ja olihan se! Jättimäinen koipi nahkoineen päivineen, runsaalla ketsuppikuorrutuksella. Annos oli periaatteessa ihan ok, perunalisäke ja tyypilliseen tapaan kolmen sortin kaali- ja porkkanaraasteet, mutta edellisillan urheudesta johtuen ruokahalu ei ollut suurin mahdollinen, eikä kanan olemus sitä palauttanut. Niinpä närkin annostani vain hiukan, ja sain paheksuntaa osakseni kun tuli laskun aika. Tarjoilijatäti ei suostunut viemään puoliksi syötyä annosta pois vaan ryhtyi sorkkimaan kanaa ja selvittämään, mikä oli vialla. Sujuvalla paikallisella osasin ainoastaan sanoa, että hyvää oli, ei ongelmaa, iso annos, mutta se ei tuntunut riittävän selitykseksi. No, pääsimme lähtemään ja jatkamaan tasaisten maisemien ihmettelyä. Myöhemmin Eijakin virkosi ja tahtoi syömään; onneksi hänellä oli parempi ruokahalu kuin minulla, ettei täti joutunut taas pitämään ristikuulustelua.

Näimme matkalla mm. tyypillisen pikkukylän kohokohdan: junan pysähtyessä hieman pidemmäksi aikaa laiturilla kävi kuhina, kun mummot, vaarit ja pikkupojat möivät kaikkea mahdollista. Mielenkiintoisin tällainen pysähdys näytti myös grillaavan papan ja läheisen autiotalon portailla kisaavat koiranpennut. Yötä myöten taivas tummui ja tähdet pääsivät tuikkimaan – samalla vaunuemäntä huolehti ikkunoita kiinni siihen tahtiin, että lopulta tähtiä piti katsella vaunun eteisessä ainoan avoimeksi jääneen ikkunan luona. Sähellystäkin mahtui myöhäiseen yöhön: olin lukenut Timon paikkanumeron väärin, ja kun juna ennen puoltayötä täyttyi äärimmilleen, hän joutui siirtymään yhdeltä yläpediltä toiselle. Nolotti, mutta enpä taida minäkään olla ihan täydellinen.

Aamulla saavuimme matkamme määränpäähän, Krimille, turhankin aikaisin, klo 6.29. Kukaan meistä ei osoittautunut kovin hyväksi aamuihmiseksi, mutta saimme sentään ostettua paluumatkan liput kukin tarpeidemme mukaan ja lähdimme sitten keräilemään voimia aseman McD:hen. Meitä tietenkin houkuttivat sinne lähinnä siistit vessat, mutta neutraalin tuntuinen ruokakin oli heikotuksen tilassa ihan kiva lisäbonus. Simferopolin asema näytti sellaiselta komealta kertaustyyliseltä rakennukselta, joita olin aistinut myös Kiovan kaupunkikuvassa runsaasti. Valkoiseksi kalkittuna se sopi etelän paahteeseen, mutta myös aseman kuhinassa oli painostavan villiä etelän meininkiä. Emme siinä aamuseitsemältä innostuneet taksikuskeista, joilta olisi saanut tosi halvalla, vain viidelläkymmenellä taalalla, kyydin Jaltaan. Emme innostuneet myöskään maailman pisimmästä trolleybussista – yli kaksi tuntia vuoriston yli vellovassa paikallisbussissa ei ollut kenenkään mieleen, joten otimme yksinkertaisesti ensimmäisen mahdollisen minibussin, jolla pääsimme kohteeseemme alle kahdessa tunnissa (20 hrivnaa).

Tässä vaiheessa olimme hieman pettyneitä siihen, että meille oli jäänyt vain kolme yötä Krimin niemimaalla; Timolle oikeastaan vain kaksi, kun treffit Riiassa painoivat päälle. Olimme aikoneet reissata pitkin niemimaata, mutta nyt näytti siltä, ettemme ehkä jaksaisi niin lyhyenä aikana pakata reppujamme useaan kertaan. Siksi päädyimme matkustamaan suoraan Jaltalle ja ottamaan sieltä mummomajoituksen koko loppuajaksi. Simferopolissa oli hurjat määrät majoituksen tarjoajia, mutta Jaltalla niitä ei ollut lainkaan. Kun haahuilin bussiasemalla reppu selässä, tarjottiin minulle vain taksia, mutta puheet kvartirasta saivat taksikuskin sentään pyytämään paikalle pari naista. Ensimmäinen ei halunnut majoittaa niin lyhyeksi aikaa, mutta toinen tärppäsi. Kävelimme Annan kanssa pienen matkan kohti rantaa, ja pääsimme Olga-mummon hoteisiin pihataloon. Olin tyytyväinen: täällä oli kaasu, jolla sai lämmittää suihkuveden silloin kun halusi. Lisäksi talo oli sen verran tukevaa tekoa, ettei helle kuumentanut sitä aivan saunaksi. Parissa päivässä havaitsimme tosin, että talo oli melko kostea – kosteus houkutteli jopa etanoita lattialle, mutta silti olin reilun viikon kylmien suihkujen jälkeen valmis pitämään tätä reissun parhaana mummomajoituksena (ja ainoana, saattaisi nipompi matkaseuralainen huomauttaa). Babushka Olgan majatalo sijaitsee osoitteessa Kievsky perulok 2, puhelin 231358 tai 80667772425. Hinta oli heinäkuun lopussa 200 hr tai 40 taalaa yöltä, sänkytilaa kolmelle. Paikka oli hyvä noin 10 minuutin kävelyn päässä rantabulevardista (Leninistä), vieressä rynok ja marketteja.

Pienen siistiytymisen jälkeen suuntasimme rantaan. Keskeisellä aukiolla seisoi massiivinen Lenin vuoret taustanaan, komeaa mutta surullista. Rantabulevardi näytti hienolta, se oli rakennettu kertaustyylejä noudattaen ja talot oli hiljattain kunnostettu. Kun lähdimme marssimaan kohti biitsejä, jouduimme ikään kuin takapihalle. Rannat sijaitsivat kapealla kaistaleella, noin 50 metrin välein oli sementtilaitureita ja pahimmillaan vain muutaman metrin päässä vedenrajasta kulki asvaltoitu kävelytie. Jotenkin surkeaa ja luotaantyöntävää. Bongasimme retkiä tarjoavan kojun ja valitsimme seuraavalle päivälle retken Ai-Petrin huipulle. Sitten lähdimme hienomman bulevardin suuntaan; minulla veri veti taas vesille, joten ostin liput saman tien lähtevälle risteilylle pahemmin kyselemättä mihin se menisi. Kävi niin, että laivalle oli menossa muutama muukin. Sinne joutui ryysimään tungoksessa, loikkaamaan noin puolen metrin aukon yli ja sitten vielä maksamaan lahjuksia, jotta pääsisi yläkannelle.. Tämä kaikki ilmensi mielestäni hyvin jaltalaisten kyllästynyttä suhtautumista turisteihin – turvallisuudesta viis, rahat pois! Puolentoista tunnin risteilystä oli kulunut vain kolmannes, kun kuulutettiin jotain, rantauduttiin ja laiva tyhjennettiin. Istuimme kuin tatit paikoillamme, emme aikoneet riskeerata moneen kertaan, putoaisimmeko löyhästi laituriin kiinnitetyn laivan ja laiturin väliin, ja olimme sitä paitsi maksaneet kokonaista 5 hrivnaa yläkannelle pääsystä. Kun miehistö nykäisi laivan irti, heillä riitti ihmettelemistä: miksi istuimme yhä laivalla? No, saatoimme mielestämme varsin hyvin ihailla rediltä edessä korkean kallion nokassa keikkuvaa Pääskynpesää. Se oli opaskirjan mukaan nykyisin ravintola, joten emme olisi puolessa tunnissa ehtineet kuin kivuta sen portille, jano olisi jäänyt kuitenkin..

Risteily päättyi kuin päättyikin takaisin Jaltaan n. 12 kilsan päähän suuntautuneen pyrähdyksen jälkeen. Oli aika hankkiutua päiväkaljoille, tuumasimme Eijan kanssa, ja löysimmekin mukavan puutarhaterassin. Paitsi että siellä oli Kindercafe, eli lapsilla lupa heitellä nyrpeitä tätejä rantapalloilla päähän ja loppujen lopuksi vielä klovni huudattamassa kersoja. Voi meitä parkoja.. Paluumatkalla majataloon poimimme mukaamme kuohuvaa, ja niin saimme illan tullen koneen jälleen vauhtiin. Ruokailimme rantaterassilla – ruoka ei jäänyt mieleen, mutta ei se pahaakaan ollut. Myöskään juomista en osaa sanoa muuta kuin että niitä oli runsaasti. Illan kohokohtiin taisi kuulua paikallinen karaoke – meistä kukaan ei sentään laulanut, mutta kuulimme ”Kuusamoon” venäjäksi.

Aamulla suuntasimme topakasti retkibussin lähtöpaikalle. 75 hrivnan hintaisen exkursijan veti Olena. Hän asettautui täyden minibussin keskelle retkituoliin istumaan ja aloitti kiekumisen mikrofoniin. Paasaamisen edetessä päänsärkykin yltyi, mutta suuntasimme onneksi kohti köysiradan ala-asemaa ja pääsimme alle puolen tunnin ajon jälkeen piinasta. Tosin retken järjestelyihin kuului se, että seisoskelimme paahtavassa helteessä tumman muovikatoksen alla tunnin verran odotellen, että tulisi vuoromme nousta Ai-Petri–vuoren huipulle. Jossain vaiheessa Olena antoi tärkeän kuuloisia ohjeita, joten katsoin parhaaksi paljastaa, ettemme ymmärrä sanaakaan venäjää. Hän sai miltei schlagin, mutta rekrytoi yhden ryhmästämme kääntämään puheensa englanniksi. Minä olin kauhuissani poikapolon puolesta, sillä nämä ”tärkeät” yksityiskohdat osoittautuivat tiedoiksi siitä, millä nopeudella kabiini etenee milläkin etapilla. Sanoin pojalle, ettei hänen tarvitse kääntää ihan kaikkea.. Olena avasi jokaisen repliikkinsä kutsuen meitä kollektiivisesti nimellä passagirska grupa. Tämä herätti hilpeyttä ei vain minussa vaan myös ympärillämme olevissa ihmisissä, sillä kaikki jonottajat olivat osa jotakin matkailijaryhmää. Lopulta tätsy meni hankkimaan meille liput. Hän jakeli vessapaperille painetut lipareet meille köysirata-aseman suljettujen ovien raosta, työntäen liput yksitellen saranoiden välistä… Loputtoman odottelun jälkeen oli vuoromme hypätä kabiiniin, ja tässä vaiheessa henkilökunta piti tiukkaa kuria: teidän ryhmä oikealle, te vasemmalle. Tarkoitus oli kai pitää vaunu tasapainossa. Tasapainoa ei kuitenkaan riittänyt kaikille: meitä edeltävässä vaunussa joku tyttö oli pyörtynyt puolivälin asemalle saapuessaan, ja häntä virvoiteltiin vettä päälle heittämällä. Loppuosuus Krimin korkeimmalle vuorelle noustiin ihan pystysuoraan, se oli aika jännä.

Ylhäällä vuorella sain raivarin, kun tataaripojat tunkivat kotkiensa kanssa päälle tarjoamaan kuvausta. En vain voinut sietää sitä, että yhdestä ja kahdesta ei:stä huolimatta linnut aukoivat nokkiaan silmieni edessä, alle metrin etäisyydellä. Halusimme kuitenkin ottaa omat kuvamme huipulta, mistä oli todella komeat näköalat, ja hukkasimme rytäkässä Olenan. Mua se ei olisi haitannut, mutta jonkin ajan kuluttua opas lähetti sen ainoan englannintaitoisen sanomaan, että nyt pitää tulla, ja taas mentiin. Retken ominaispiirteisiin kuului runsas jonottaminen: seuraavaksi jonotettiin liki tunti johonkin rotkoon. Rotko oli hiidenkirnumainen kohtisuora luonnonmuodostelma, jonka pohjalla oli +3 ja lumikasa. Kaikki muut pukeutuivat laskeutumista varten, mutta ei meillä tietenkään ollut edes mukana mitään pitkähihaista (ei mulla ollut koko matkalla mitään pitkiksiä mukana). Jännitin vain sitä, kestääkö polveni jyrkät portaat, jotka laskeutuivat lähinnä tikkaiden tavoin. Kesti se, ja oli virkistävää käydä kylmässä kuilussa.
 
Sitten meitä jo hiukoi, mutta emme rohjenneet syödä pölyisen tasangon kojuista. Katukeittiöiden ruoka näytti ja tuoksui herkulliselta, mutta jotenkin meininki oli niin villiä, että varsinkin yhden ripulin jo kärsinyt Eija vetäytyi leikistä. Olena suositteli kojua nro 15, mutta meille jäi epäselväksi, olisiko ruokailu osa retkeä, joten emme innostuneet siitäkään (se oli kaikkein tylsimmän, ehkä myös siisteimmän näköinen n. 30 kojusta). Tasanko oli muuten täynnä kaikenlaista eläinten kiduttajaa, oli karhunpoikia, pieniä kissaeläimiä, kameliratsastusta. Meidän matka jatkui minibussilla serpentiinitietä alas kohti ”Euroopan suurinta vesiputousta”. Pettymys oli käsin kosketeltava, kun vettä lirisi putouksessa näin keskikesällä tuskin havaittavasti. Iltapäivällä kahden aikaan saavuimme takaisin Jaltalle, ja suunnistimme suoraan Olenan suosittelemaan ruokapaikkaan. Kuinkas sitten kävikään: paikka oli liian kaukana seurueen mieshenkilölle, tuli kiukku ja perillä oli kaikki huonosti. No, olihan se rannan viimeinen ravintola, mutta jos kerran Olena suosittelee, niin onhan sitä kokeiltava. Ensihätään tilattu borsch oli hyvän makuinen, mutta sinne oli eksynyt outo kimpale lihaa. Sen sijaan varsinaiseen nälkään tilattu saslik ei millään meinannut kypsyä, ja oli vielä pöytään saapuessaankin lajityyppinsä sitkein edustaja. Meille naispuolisille löytyi täältä kuten melkein mistä tahansa erilaisia munakoisoja. Kolmen erilaisen baklazanin sijasta saimme vain kahta, mikä oli lievä pettymys. Lisäksi petyimme makuihin. Ja vatsani reagoi miltei välittömästi johonkin niin, että rauhoittui lopullisesti vasta puolentoista viikon kuluttua.

Tämän jälkeen olimme kuitenkin aikoneet rannalle, olimmehan yhdessä Mustanmeren kuuluisimmista rantalomakohteista. Päädyimme maksamaan riistohinnan 50 hrivnaa lepotuolista parhaan näköisellä biitsillä. Ranta oli mustaa kivikkoa, ja pettymys oli aikamoinen, kun lisäksi vedessä oli vastassa meduusoja. Ei tehnyt mieli mennä niiden sekaan uimaan. Onneksi Timo rohkeni selvittää, että ne eivät polta, joten sittenkin sekaan vaan. Vessassa juoksemisen lomassa ennätin polskia ja suihkutella sydämeni kyllyydestä kokonaista kaksi tuntia, ja sitten aurinko alkoi painua sen verran alas, ettei se enää lämmittänyt. Läksimme suihkuttelemaan majapaikkaan.

Iltaruokailulle oli pieniä paineita, kun päivällä oli mennyt niin pahasti pieleen. Lisäksi oli kyseessä Timon viimeinen ilta kanssamme, mikäli se nyt mitään paineita saattoi aiheuttaa. Olin bongannut kävellessämme tataaripaikan näköisen fiinin ravintolan, joten halusin, että tsekkaamme sen. Eija oli kiinnittänyt samaan paikkaan huomiota, mutta ei olisi osannut sijoittaa sitä reiteillemme. Löysimme joka tapauksessa tämän kenties Capell (mutta kenties jollain muulla) nimellä (Buddha Barin yhteydessä) toimivan ravintolan eräältä aukiolta ja asetuimme terassille. Pitkästä aikaa henkilökunta puhui englantia vallan hyvin, ja ryhdyimme tutkimaan ruokalistaa yhteistuumin. Siinä vain kävi niin, että Timo, joka oli kovin nopea käänteissään, oli hovimestarin englannoksia kuunnellessaan jo tilannut miltei puolet listan alkuruoista, ilman että me kaksi muuta herkkusuuta olimme saaneet suunvuoroa. Viimeistään tässä vaiheessa – mutta totta puhuen jo paljon aiemmin – erilaisten matkalaisten törmäys oli varma. Eija ei enää malttanut olla läksyttämättä seuralaistamme, eikä tunnelma koko iltana noussut kovin kattoon. Osasyy siihen oli varmasti alkoholittomilla juomilla; kenenkään kunto ei näyttänyt kestävän päivästä toiseen jatkuvaa ”bilettämistä”. Oma vatsani ei nyt tänä iltana sietänyt paljoakaan mitään, mutta krimiläinen yrttitee hieroi juuri sopivasti.  

Teen jälkeen Eija halusi mennä lepuuttamaan majapaikkaan. Koska meitä muita ei vielä väsyttänyt, jäimme kuljeksimaan öiselle rantabulevardille. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon satunnaiset ryntäilyt ravitsemusliikkeiden eriöihin. Siihen oheen sopi toki hyvin myös pieni pyöritys rantabulevardin lentävässä matossa. Kanssamme karuselliin tulleet varoittelivat, että jätä laukku ja kaulakorut pois, tämä on totisesti menoa.

Kun Timo aamulla jatkoi matkaa, jäi jäljelle hieman haikea olo. Pienistä yhteentörmäyksistä huolimatta oli ollut virkistävää saada uutta seuraa. Olotilani oli kaikin puolin heikko, joten päätimme suosiolla lepäillä alkupäivän ja ottaa muutenkin iisisti. Jouduin napsimaan myös Imodiumia, mutta sen jälkeen olin taas valmis maistamaan uusia munakoisoherkkuja ja pian jo kinuamassa päiväkännejä paikallisella samppanjalla. Koska vessassa oli tarpeen aina välillä juosta, jouduimme ottamaan sivistyneesti päiväkahvit terassilla, ja sen jälkeen tapahtui hassunhauskaa, josta olenkin raportoinut tuoreeltaan: halusimme antaa rahaa liskon kuvaamisesta. Otuksen, 1,3-metrisen iguanan omistaja, oli sitä mieltä, että kyllä se on otettava syliin kuvaa varten, ja niinpä Eija vahvan kahvin rohkaisemana avasi sylinsä. Iguana, Malcek, ei tainnut viihtyä liian samanvärisen mekon rinnalla, sillä kesken session se rimpuili alas omalle kiveykselleen. Eikun uusiksi. Saimme lopulta hyvän kuvasarjan – ja kaikilla ohikulkijoilla oli sikahauskaa katsella meidän naisten kauhistuneita ilmeitä.

Käväisimme vielä bulevardin varren liikkeissä, mm. havaitaksemme, että ”tekninen tauko” -kyltit olivat yleisiä vaikka olisi ollut millainen ryysis tiskillä. Eräskin teenmyyjä hermostui, kun ylipäätään jäimme norkoilemaan tiskin läheisyyteen, mutta niin vain saimme toisilta teenostajilta vinkin myöhemmin, että nyt on teepuoti taas auki. Krimiläistä yrttiteetä siellä ei Nordqvistien ja muiden seassa kuitenkaan ollut. Päätimmekin suunnata samaan ravintolaan jälleen illalliselle ja kysyä teetä sieltä. Kun saavuimme paikalle, ilmaisimme olevamme tänään kahdestaan (näimmekö huojentuneen ilmeen hovimestarin kasvoilla?). Emme uskaltaneet ärsyttää vatsojamme ylensyönnillä vaan otimme alkuun jogurttikeitot ja pääruoaksi vain viininlehtikääryleitä ja täytettyjä paprikoita. Ja tietysti krimiläistä samppanjaa. Ei se kyllä missään vaiheessa alkanut maistua tosi herkulliselta, mutta yritys oli kova! Saimme ison pussillisen teetä tasattavaksi tuliaisiksi, ja poistuimme tyytyväisinä kohti majapaikkaa.

Olimme hankkineet joitakin ruokatuliaisia jo aiemmin majapaikan vieressä sijaitsevalta katetulta torilta. Perunaruoille tarkoitettu mauste ja macadamiapähkinät ainakin kulkivat mukana täältä asti. Emme sen sijaan uskaltaneet ostaa mukaan granaattiomenoista puristettua mehua, jota olimme aiemmin ostaneet janojuomaksi. Häpeä tunnustaa, mutta minun ei tehnyt sitä kertaakaan mieli ennen mahatautia, enkä näin ollen tullut maistaneeksi kyseistä herkkua. Sen sijaan maistoimme jonain aikaisempana päivänä hassua samasta aineesta tehtyä geeliä, joka oli puristettu vähän helminauhaa muistuttavaan muotoon. Ei maistunut miltään. Rynokin antimista vielä sen verran, että saimme objektiivisen arvion mukaan reissun parhaat marinoidut munakoisot juuri täältä – tai sitten olin vain rohkeuteni huumaama, ja nautin ylenpalttisesti, kun uskalsin ylipäätään laittaa suuhuni jotain mm. chilillä ryyditettyä vain pari tuntia Imodiumien jälkeen.
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Kotia kohti
« Vastaus #12 : 30.08.2006, 10:39:13 »
Seuraavana aamuna heräsimme viimeistä kertaa oikeasta sängystä. Keskiviikkona 27. heinäkuuta aloitimme kohtalaisen pitkän kotimatkan: aamukymmeneltä bussi Jaltalta Simferopoliin. Simferopolissa jälleen tankkaus McD:ssä (ne vessat..), sitten pyrähdys rynokille ja hieman lisää mausteita tuliaisiksi. Kaikkialla tällä seudulla ilmennyt ihmisten epäystävällisyys kulminoitui viimeiselle kioskille, jolla asioimme. Eija pyysi herttaiseen tyyliinsä bilet molemmille, kaivoi suhteellisen sopivan rahan ja – mummo hätisteli meidät tiehensä. Ehkä ymmärsimme oikein, ehkä emme, mutta lähinnä hus hus siitä tuli mieleen. Joka tapauksessa nautimme lähtökaljat helteisellä sisäpihalla kunnes tajusimme vetäytyä viileään kahvilaan, vielä yhden herttaisen tarjoilijapojan huomaan.

Kun juna Kiovaan lähti klo 14, lämpötila ulkona hipoi 35 astetta. Sisällä karjavaunussa oli hieman kuumempi, eikä riutuvaa oloani lainkaan helpottanut se, että koko vaunusta, saati omasta kupeestamme, ei saanut ikkunoita auki. Olimme joka tapauksessa iloisia tavattuamme 18-tuntisen matkamme kumppanit Elenan ja Igorin. Sisarukset olivat meitä hieman nuorempia, todella herttaisia paikallisia. Igor oli asunut pitkään Saksassa ja hallitsi saksan täydellisesti, Elena taas oli innoissaan kun pääsi puhumaan englantia. Juteltavaa riitti, etenkin kun Elenalla ja minulla sattui olemaan sama työ. Oli rentouttavaa voida keskustella älykkäästi paikallisten kanssa; muutenhan meille olisi voinut vaikka jäädä käsitys, että heikko englannintaito on yhtä kuin vähemmän fiksuja ihmisiä.

Viimeisen junamatkamme riemuihin kuului siis, että vaunumme oli vähän risa eivätkä ikkunat suostuneet aukeamaan. Kun olimme pari tuntia saunoneet, sain Igorin avustuksella kiinni yhden vaunuisännän takinliepeestä ja hän suostui yrittämään meidän ikkunaa auki. Viiden minuutin ähräämisen jälkeen se avautui, mutta ei suostunut pysymään auki ilman väliin pingotettua olutpulloa. Onneksi meillä oli jo tyhjiä bile-pulloja :) Emme myöskään olleet varanneet eväitä, koska ajattelimme syödä ravintolavaunussa. Kuuden jälkeen illalla meille valkeni, että tässä junassa ei poikkeuksellisesti olekaan raflaa, eikä mitään muutakaan myyntiä. No, meitä lohdutettiin, että tulemme puoli kymmeneltä asemalle, jolla on pitkä pysähdys, ja suunnittelin jo, mitä herkkuja rohkenisin paikallisilta kaupustelijoilta ostaa. Kun sitten hieman myöhässä pysähdyimme 21.45, olimmekin isolla asemalla, jolla ei auttanut kuin mennä kioskin jonoon. Aseman toinen kioski oli tietysti kiinni, teknisistä syistä eli lyijykynä rapisi ruutupaperia varten, joten sen ainoan avoimen eteen kertyi tautinen jono. Juuri kun tuli minun vuoroni, kuulutettiin, että junamme lähtee. Tietysti, olimme olleet myöhässä, jossainhan se piti kuroa kiinni.. Elena, joka oli luvannut tulkata toiveeni kioskinpitäjälle, panikoi ja unohti puolet tilauksesta, mm. veden. Sain sentään olutta ja jotain tasapainottavaa vatsalleni, jogurttia ja banaania. Ehdimme takaisin junaan, ja sitten herkuttelimme ennen yöunia. Illan viimeisiä huvituksia oli se, että matemaattisesti suuntautunut Elena tutustui ensi kertaa sudokuun – ja ratkaisi aika vaikean tehtävän sitkeän yrittämisen jälkeen!

Aamulla nautin pari mukillista rooibos-teetä. Kiovaan saavuttuamme suuntasimme tarkasti suunnitellulle täsmäiskulle Andrevskalle ja Mandarin Plazan ruokakauppaan. Sain havittelemani Nalle Puh-maatuskat ja puumunat, lisäksi hieman olutta ja suklaakonvehteja. No, taisi sieltä muutakin tarttua mukaan, sillä tuliaisia oli lopulta päiväreppu ja kangaskassi pullollaan. Lentokentällä olimme liiankin ajoissa, vain nauttiaksemme viimeisillä hrivnoilla ylihinnoiteltua bileä. Ehdin tsekata meilit, sitten tuskaisen kaoottiseen turvatarkastukseen ja kohti passintarkastusta, joka jännitti Eijaa. Olihan hänellä eri passi kuin saapuessa, eikä voinut tietää, miten virkailijat tällä kerralla suhtautuvat. Onnekkaasti ongelmia ei tullut, ja ehdimme vielä yhteen ylihinnoiteltuun baariin. Paluumatka sujui ihan samoin kuin menomatkakin, ongelmitta, mitä nyt emme saaneet vierekkäisiä paikkoja kummallekaan lennolle. Se ei tainnut kumpaakaan meistä vaivata, oli sellainen fiilis, että tärkeimmät asiat on kahden viikon aikana ehditty puhua… Ja oli hauska vielä lopuksi jutella eri ihmisten kanssa, sai vähän uutta perspektiiviä maahan. Helsinki-Vantaalta suuntasimme kahdella taksilla kotiosoitteisiimme, monta kokemusta rikkaampina mutta ylen määrin rasittuneina etenkin viimeisestä noin 35 tunnin rykäisystä.

Loman jälkinäytös oli pitkä ja raastava, enkä vielä tätä kirjoittaessani tiedä, kuinka paljon se mullisti elämääni. Ehkä sain tarpeellisen herätyksen, vaikka en sen arvoa ihan kunnolla juuri nyt ymmärräkään. Koska olen hieman hidas liikkeissäni, loppunäytös tapahtuu vasta kuukausi kotiinpaluun jälkeen. Thumbs up, vai pitäisikö sittenkin todeta että ruki ver!
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)