Vanha ketju, mutta kirjoittelenpa joulun ratoksi kokemuksia vuoden 2008 helmikuulta. Matkamme sujui helpoimman mukaan, eli Aventuran valmismatkalla, johon sisältyi lennot, Merulla käynti noin verryttelynä (ERITTÄIN hyödyllinen totuttelun kannalta ja muutenkin, jos aikaa ja rahaa on), safari vuoren ympäristöön ja varsinainen nousu itse Kilille Machame -reittiä käyttäen, 7 yötä.
Porukkaan kuului 15 asiakasta Suomesta ja suomalainen matkanjohtaja/opas, sekä pakollinen paikallinen opas (Merulla aseistettu ranger myöskin) ja kantajat. Meidän "solumme" koostui 49, 50, 51 ja 53 vuotiaista normaali-ihmisistä, jotka ovat harrastaneet patikointia ja trekkausta. Minulla tosin juuri ennen lähtöä diagnosoitiin nivelrikko lonkissa, mutta vaiva ei juurikaan vielä haitannut kun kannettavaa ei vuorella tullut kuin 8 kg, kantajat kun huolivat kannettavakseen vain naurettavat 8 kiloa per asiakas (vert. Nepalin kantajat, jopa 100kg menee heittämällä). Sittemmin molemmat lonkat vaihdettu, mutta siitä tuonnempana.
Meru oli kiinnostava, joskin viimeisenä yönä on muutama käsin kavuttava kohta, ja valoisalla alastultava. Ei pahoja, varsinkin jos on vähänkin harrastanut kiipeilyä. Kaikki menivät huipulle, joskin korkeus alkoi joihinkin vaikuttamaan huiputuspäivänä. Kirahveja pääsi näkemään melkein kosketusetäsyydeltä ja kerran haistoin aivan selvästi kissanpissan hajua: leopardin reviirimerkkejä.
Kauhukertomukset vuoristotaudista johtuvat kahdesta seikasta: liian nopea nousutahti ja huono sopeutumiskyky. Edelliseen pystyy vaikuttamaan reitinvalinnalla (mutta kaikki ovat jossain määrin liian nopeita, hinta- ja aikasyistä) ja käymällä ensin Merulla. Soputumiskykyynsä ei taas pysty juurikaan mitään vaikuttamaan, korkea hemoglobiinitaso hieman auttaa, mutta kuntoilu ei. Diamox, asetatsoliamidi,(Suomessa sitä sai nimellä Ödemin) nopeuttaa sopeutumista, jos sellaista onnistuu jostain hankkimaan, mutta aiheuttaa lisääntynyttä virtsaamistarvetta ja sormien kihelmöintiä. Meillä homma meni niin, että 4 vaeltajaa ei saanut mitään oireita (minä ja vaimo kuuluimme näihin onnellisiin, tämä oli tiedossa jo Nepalin reissuilta), 8 sai jonkin verran oireita ylimmässä leirissä, mutta ei pahasti, 4 kärsi aika pahasti mutta punnersi kuitenkin huipulle, ja kaksi joutui kääntymään alas 4300 metrin korkeudesta (sydänvaivoja, keuhkoödeemaa) Karanga -leirin jälkeen. Toisin sanoen onnitumisprosentti oli huimat 88%. Jostain syystä tämä on melko tyypillistä suomalaisille valmismatkoille, paikan päällä kootutuilla halpismatkoilla Marangu-reitillä vain kolmannes pääsee huipulle asti, ja siksi jo Gilman's Pointille pääsystä jaetaan diplomi Kilin "huiputuksesta" (kahdessakin mielessä...).
Mielestäni reissu oli helppo ja päivämatkat aika lyhyitä ja keveitä. Tietysti viimeinen puserrus huipulle on pitkä, lähtö yhdeltä yöllä ja huipulla 7-8 aikoihin. Eniten melkein harmitti taivalluksen hitaus, oppaat yrittävät pitää porukan kasassa mateluvauhdilla, joka meistä parempikuntoista oli tuskastuttavaa. Siksipä vedimmekin auringon nousun aikaan edeltä omalla porukalla vaikka opas protestoi, Olimme kraaterin reunalla puolisen tuntia ennen pääryhmää. Eipä nousu mitään, mutta samaan syssyyn tulee laskeutumista 3000m, joka on melkein raskaampaa. Puolilta päivin olimme yläleirissä lounaalla ja puoli viiden pintaan Mweka -leirissä 2 kilsaa alempana.
Varusteista: ylhäällä tarvitsee pakkastamineet (pitkä aluskerrasto kanssa) ja tuulta pitävän takin (ohut ja kevyt kuoritakki) ylimmissä leireissä on pakkasta, joten makuupussi pitää olla luokkaa -15C. Me kävelimme reissun polkulenkkareilla, ja vaimokulta vaellushameessa, huipulle nousu vaelluskengillä. Senkin olisi voinut polun puolesta mennä lenkkareilla, mutta alas tullessa soraa menisi ikävästi mataliin kenkiin.
Nivelrikko ja lonkkaproteesit: rikkinäisellä lonkalla kävin vielä muutaman viikon Irakissa sotimassa (Mosul) kohta Kilin reissun jälkeen, 15 kiloinen suojaliivi koko ajan päällä. 2009 vedettiin Nepalissa 52 päivää trekkiä, 2010 vielä Inkapolu Perussa. 2012 vaihdettiin vasen lonkkanivel, 2013 vietiin ystäväryhmä Annapurnan perusleiriin ja kierreltiin kuukausi Kaakkois-Aasiassa. Nyt 2017 tammikuussa vaihdettiin oikea lonkkanivel, ja viime lokakuussa kävin Nepalissa vaeltamassa eläkkeelle pääsyn kunniaksi 22 päivää kestäneen Lumbasumba La:n reitin Itä-Nepalissa, johon kuuluu pari 5000m+ solaa asumattomilla seuduilla. Eli ei pidä antaa lonkkien rajoittaa liikaa, järkevyyden rajoissa tietenkin. Nykyiset keraamiset nivelet näyttävät toimivan varsin hyvin, kunhan saa jalan lihakset takaisin kuosiin. Normaali kävely ilman raskasta reppua on oikastaan melkoisen helppoa puuhaa, mitään 2-30 kilon rinkkoja ei kannata äkkiseltään ryhtyä raahaamaan.
