Omituinen fiilis, kun kesken reissun tulee olo, että oispa kotona ja lisäksi vielä töissä (mun työ ei todellakaan oo jotain, jota haluaisin tehä loppuelämän). Reissaamisesta ei vain tahdo saada mitään kiksejä enään.
Itävallassa olin viime viikolla ja nyt 4. päivä menossa sloveniassa. Ljubljanassa parhaillaan. Tätä reissua mietin suht paljon keväällä ja halusin tehdä, mutta nyt täällä kun oon niin todella tyhjä olo. Ei keksi mitään mistä jaksaisin vielä innostua. Linnoja ja nähtävyyksiä täällä riittää, mutta kun muutaman on nähnyt, on nähnyt lähes ne kaikki.
Esimerkiksi nyt täällä ljubljanassa olen kiertänyt paikkoja ja viettänyt iltaa muutaman paikallisen uuden tuttavuuden kanssa. Hienoja ihmisiä ja paikkoja, mutta silti olo on, että näkemiset ja ihmisten jutut toistavat itseään paikasta riippumatta. Onkohan tämä sitten sitä globaalisaatiota, että paikat homogenisoituu... Slovenia nyt muutenkin vaikuttaa ihan käsittämättömän samanlaiselta kuin Suomi.
Seuraavaksi matka jatkuu Plitviceen Kroatiaan, jossa on tarkoitus tehdä päivävaellus. Siitäkin on nyt yhtäkkiä erittäin kyyninen asenne vaikka keväällä kuolasin paikan perään. Ajatukset rullaa tyyliin "kai se on vain puita, vettä ja vuoria hieman eri järjestyksessä kuin muualla". Aivan kuin ois joku masennus iskenyt kesken reissun
reissumasennus? Koti-ikävä? Kumpaakaan en kyllä tunnista ainakaan vielä. Mut joo enemmänkin houkuttelis jäädä viettämään peruselämää ja tekeen töitä just vaikka tänne ljubljanaan. Reissaaminen, näkeminen ja siitä jonkin fiiliksen saaminen loistaa täällä kyllä tällä hetkellä rankasti poissaolollaan.
Onko muilla ollut samankaltaisia fiiliksiä? Miten ootta selättäny ne ja löytänyt sen kipinän uudelleen?
