Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)

 (Luettu 5993 kertaa)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« : 20.01.2005, 13:21:40 »
Pyöräilypäiväkirjani alkaa kesäkuulta 2004. Sinänsä loogista, koska kesäkuun reissu sijoittuu ajallisesti ennen heinäkuun ja lokakuun retkiä…

Suunnittelimme keväällä 2004 helppoa pyöräretkeä jossain päin Eurooppaa. Moselin ja Reinin laaksot vakiintuivat aika pian kohteeksi, ja reissun pyöristykseen näyttivät sopivan Lorrainen ja Alsacen maastot. Kun kartat oli hankittu ja summittaiset päivämatkat arvioitu, ei enempiä suunnitelmia tarvittukaan. Varasimme lennot 23.6. – 5.7. välille Helsinki – Frankfurt. Ei kun matkaan.

Pyörät matkustivat Finnairin ohjeiden mukaisesti polkimet irti, tangot käännettyinä. Ei ongelmia ennen kuin piti löytää reitti ulos Frankfurtin lentokentältä. Tässä auttoi edellispäïvänä kirjastossa nähty kaupungin kartta, jonka mukaan oli tarpeen suunnistaa länteen pitkin Main-jokea. Päädyimme pian Reinille, käväisimme Wiesbadenissa todetaksemme sen ikäväksi paikaksi ja päädyimme joen rannan lähiöön menneiden aikojen loistosta nauttimaan. 60 euroa oli aika kova hinta yöpaikasta, tosin vaihtoehtona oli arviolta 120 euron hintainen linnayö seuraavassa kylässä.. Pääsimme seuraamaan jotain futismatsia (Saksa – Englanti??) autenttisissa pubioloissa. Ja mummo tarjosi aamulla itsetehtyä vadelmahilloa. (23.6. matka 52 km)

Matka jatkui kohti Eltvilleä ja reissun ekaa linnapuutarhaa sekä jätskiannoksia (ihan ekat jätskit nautittiin jo ekana iltana..). Ensimmäisenä päivänä olimme oppineet, että pyörätiet voivat myrskyn jäljiltä olla täynnä oksankarahkoja, ja että ne on pääosin rakennettu halkeilevista tiilistä. Lisäksi pyörätie saattaa olla ohjattu vaikkapa viinipellon keskelle, missä ei katkeilevalla sementtipinnalla tulisi mieleenkään ajella yli 15 km/h.  Nämä pari pientä opetusta mielessä suuntasimme jälleen länteen pitkin Reiniä. Maisemat olivat jylhiä, tuuli lempeä, vaikkakin vastainen. Lounas Asshausenissa antoi voimia, tosin myös vatsani lähti uusille kierroksille frittirapujen innoittamana; seuraava pysähdys oli pakottavien tarpeiden sanelema.  Tulimme myös huomaamaan, että voimallisen joen yli oli vain harvoja siltoja. Menimme lossilla yli Boppardin kohdalla, ja löysimme majapaikan ihastuttavan vanhan rouvan luota; yö maksoi yhteensä 35 euroa aamiaisen kanssa. Koska turisti-info palveli täällä hyvin, luotimme niihin jatkossakin. (24.6. 75 km)

Kolmantena päivänä lähdimme matkaan ihanassa kesäsäässä varhain aamulla. Jatkoimme pitkin joen vasenta rantaa länteen, pyöräteiden laadusta kärsien – juuri kun olin saanut suustani kehut 1950-luvun asfalttiteille, vastaan tuli keskiaikainen mukulakivikatu. Onneksi vihdoin osuimme Koblenziin, joka sijaitsee Reinin ja Moselin yhtymäkohdassa. Vanhakaupunki oli kaunis, mutta saatoimme helposti kuvitella, että se tuli nähtyä, kun poljimme sen läpi kävelyvauhtia. Eväät Deutsches Eckin eli jokien yhtymäkohdan luona ja kohti etelää. Olin päättänyt, että seuraava yö vietetään Cochemissa. Suunnitelma ei ollut erityisen uhmakas, mutta vastatuuli hidasti matkaa. Pelastukseksi koitui Massey Ferguson, jonka ystävällinen kuski antoi meidän peesata kriittisessä vaiheessa arviolta kymmenen kilsan matkan. Muuten pärjäsimme salmiakin, kirsikoiden ja tomaattikeiton voimin. Jos vähän vettä satoikin, kehumani Haglöfsin windstopper piti kuivana; kovimman kuuron aikaan pyörät olivat ison puun alla ja meitä lämmitti keitto terassilla Alkemissa. Perille Cochemiin pääsimme noin viiden aikaan. Turisti-info oli vielä auki, mutta ei olisi haitannut, vaikka olisivat ehtineet sulkeakin, niin hieno oli varaussysteemi. Büron ulkoseinällä oli majapaikkojen esittely. Kohdetta klikkaamalla näki sen sijainnin kartalla, ja lyhytvalintanumero ilmaisesta puhelimesta ohjasi suoraan ko. hotelliin. Teimme varauksen maapaikkaan, joka sijaitsi konditorian yläkerrassa, jälleen kohtuulliseen hintaan. Saksalaisille tuntui olevan selvää, että kukaan ei jätä pyöräänsä ulkosalle, täälläkin meidät ohjattiin heti pyörätalliin. Kaikki meni muuten kivasti paitsi että keskusaukion viinistandit sulkivat luukkunsa viiden - kuuden aikaan, juuri ennen kuin ehdimme maistelemaan. Onneksi sentään sekalaisia ravintoloita löytyi, ja saimme pitsaa (päihitti perinnekeittiön). Myöhemmin illalla löysimme joenrannan viiniravintolat, joissa maistelimme erinäisiä seudun herkkuja. (25.6. 76 km)

Aamulla aurinko herätti, heitimme huolettoman vilkaisun ylös paikkakunnan linnaan ja jatkoimme etelään. Tämä kohta oli hyvin suosittua pyöräilymaastoa, molemmin puolin jokea näytti kulkevan opastettuja seurueita, jotka koostuivat pääosin harmaista panttereista. Ohi piti aina päästä… Jatkoimme kohti Bernkastel-Küesia, sopivasti taukoja pitäen. Kaikkein sopivin tauko sattui hieman ennen kaupunkia luostarissa, joka oli pyhitetty viinin ja muiden jalojen juomien valmistukselle. Perillä varasimme turisti-infon kautta Hotel Postista huoneen, hinta noin 50 euroa, sisältäen aamiaisbuffetin. Illallista nautimme skandiseurassa jossain perinteisessä ravintolassa, ei siitä sen enempää.. Pakolliset nautiskelut sujuivat leppoisasti Spitzelhausissa; vanhahkojen sisarusten emännöimä viehättävä kapoinen kulmatalo, joka oli vähällä kaatua, olisi ollut elämys ilman erinomaisia viinejäänkin, mutta jätti meidät nyt ikävöimään jälkiruokaviinejä, joita harvemmin tapaa näillä leveyksillä.. (26.6. 84 km)

Matka jatkui jälleen etelään. Seurasimme edelleen Moselia, tosin Trieriä lähestyttäessä ehdimme jo tuskastua joen mutkitteluun. Trierissä oli pakko tankata, italialainen ja lasagne sopi siihen hyvin, mutta edemmäs oli päästävä, joten matka jatkui ohi harmaan kaupungin. Päädyimme erään perheen vastikään viinitilasta luksushuoneistoiksi muuttamaan majataloon, jonka ravintola tarjosi ainoastaan flammkuchenia.. Onni sinänsä, että mieheni ihastui kyseiseen piirakkaruokaan, sitä tulisi nimittäin olemaan runsaasti tarjolla lähipäivinä. Flammkuchen on käytännössä saksalaisten oma pitsa, ja mukavaa naposteluruokaa, paitsi jos täytteenä on sipulin ja kinkun lisäksi myös perunaa – silloin se täyttää isonkin miehen. Maksoimme noin 60 euroa huoneistosta, joka oli tilavampi kuin kotimme Töölössä ja tarjosi näkymät joen yli Luxemburgin viinipelloille. (27.6. 97 km)

Oli outoa jättää turvallinen joen uoma taakse. Luxemburgin puolella seurasimme keskikokoista maantietä, joka vei kohti pääkaupunkia. Yhtäkkiä tasamaahan tottuneet polkijat pääsivät hämäläismaisemiin, joissa kummuilla oli korkeutta, ja aurinkokin paistoi oikein kunnolla. Tie kaupunkiin tyssäsi lentokentän kohdalla; moottoritietä ei voinut jatkaa, viereisen tien silta oli remontissa. Kun olimme polkeneet noin 20 kilometriä pitkin kehäteitä, löysimme kaupungin sisääntulon, joka vei suoraan sen sydämeen. Kaupungin halvin hotelli löytyi rautatieaseman luota. Hotel Napolin nimi ei herättänyt meissä positiivisia ajatuksia, mutta kun lupasivat, että pyörät saa viedä huoneeseen, olimme myytyjä. Kaikki energia oli tosin jo valunut päivän ylämäkiin ja epäonniseen pääkaupungin lähestymiseen; halusimme vain syödä ja rentoutua, ei mitään turhia nähtävyyksiä. Muodoltaan Luxemburg oli kiehtova, korkeuserot tehoavat aina lakeuden plikkaan. Tiettyä hienostuneisuuttakin ilmassa on, ei tosin liikaa. (28.6. 43 km)

Luxemburgista Schengenin kautta Ranskaan. Maisemat synnyttivät nautintoa, samoin alamäet, joita saattoi jatkua kilometrien matkan. Tosin Ranskan puolella tuli heti vastaan elämäni ylämäki; kilometritolkulla 5 – 10-prosenttista ylämäkeä. Kirittäjänä mies, joka hihkuu innosta, kun vihdoin on tarjolla haastetta.  Älysi onneksi viedä mut ekaan maalaiskapakkaan, joka tuli vastaan. Nautimme Auberge de Klausen terassilla maittavan maalaisaterian, tosin hieman tukevan, mutta olihan meillä aikeena käyttää kaikki energia hyväksemme. Itse onnistuin tuhlaamaan jonkin verran energiaa käärmepelkooni: komean maiseman yllä taivaalla kaarteli jotain kotkia tai vastaavia, ja kuvittelin, että ne vaanivat pelloilta käärmeitä, joita nappaavat nokkaansa ja liihottelevat sitten taas meidän yli, jolloin on ilmiselvästi vaarana, että niskaani tippuu sätkivä matelija. Kuulemma tällaista kohtausta ei ole edes kukaan elokuvaohjaaja keksinyt, olenpa hyvä kuvittelemaan! Illaksi aioimme johonkin kivaan kylään.. Sellainen ei ollut vielä teollisuuskaupungilta vaikuttava Bouzonville, jossa tosin ihmiset olivat äärettömän ystävällisiä - mm. baarin tarjoilija laittoi oma-aloitteisesti jäitä vesipulloihimme täyttäessään ne! Poljimme kuitenkin Creutzwaldiin asti. Saksan läheisyys näkyi paikannimissä sekä siinä, että ihmiset puhuivat mielellään saksaa turistien kanssa. Creutzwald herätti minussa joitain epämiellyttäviä natsiväristyksiä, mutta niin vain päädyimme kaupungin ainoaan hotelliin.. ja nukuimme onnemme ohi, kun emme tilanneet kaupungin ainoaa kunnon illallista hotellin ravintolasta. Harvoin jätän ruokaa syömättä, mutta kahvilassa tekojärven rannalla tarjottu graavilohi kyllä jäi lautaselle. Tässä vaiheessa emme enää ihmetelleet meitä kaupungintalolla neuvoneen kunnanisän ihmettelyä, kun olimme kysyneet majapaikkaa ja suositeltavaa ravintolaa – ”jaa, voisi niistä kai jossain yöpyäkin” oli vastaus ensimmäiseen, ja toiseen tuli yhtä välttelevä suositus, vaikka herra muuten oli mitä ystävällisin. (29.6. 84 km)

Creutzwaldista löysimme pienellä vaivalla oikealle tielle kohti Strasbourgia. Ennen alueen pääkaupunkia oli vielä luvassa pysähdys Savernessa. Matka jatkui idän ja kaakon suuntaan, onnekseni mies suostui valitsemaan reitin niin, että seurailimme Vosgeesien yli jotain joenuomaa, matalinta mahdollista kohtaa siis. Päivään mahtui myös yksi ”turhautumisen hetki”: keskipäivän auringonpaahteessa teimme yhden virhekäännöksen, mistä syystä nousimme saman mäen tavallaan kahteen kertaan. Eihän se muuten mitään, mutta kun migreenityyppinen päänsärky iski ja mies vaan hinkui eteenpäin, olin hätää kärsimässä. Pyörät kuitenkin pysäytettiin heti ensimmäisen ravintolan kohdalle, pääsin nappaamaan buranaa ja pesemään naaman – mutta myös hieraisemaan kämmenselän hiet silmään, joka suivaantui täysin. Loppupäivän poljin yhdellä silmällä, vehmaista maisemista pahemmin nauttimatta, eikä illallakaan hyödyttänyt nousta läheiselle kukkulalle linnaravintolaan, kun kykenin hädin tuskin tihrustamaan ruokalistan, saati että olisin voinut nauttia laajana aukeavista maisemista. Saverne oli kaikin puolin viehättävä kaupunki lämpimänvärisine ristikkotaloineen ja kanavineen. Tulimme myöhemmin huomaamaan, että sehän oli kuin Strasbourg pienoiskoossa. (30.6. 96 km)

Saverne – Strasbourg väli oli aika lyhyt. Sen olisi voinut taittaa kanavanvarsia kulkevia pyöräteitä pitkin, mutta päätimme ajella teitä pitkin. Perillä olimme jo lounasaikaan (Sanglierin ruoka maittoi mainiosti, ja kerrankin saattoi siemaista viiniä lounaalla seurauksia pelkäämättä!), mutta hotellin hankinnassa meni aika pitkään. Päädyimme lopulta pienehköön hotelliin (Aux Trois Roses) kaupungin ydintä ympäröivän joen varrelle. Respa vähän epäröi, kun näki että olemme pyöräilijöitä, sillä heillä oli jo iso ryhmä saksalaisia pantteriretkeläisiä. Siitä lisää hetken kuluttua. Sain suihkun jälkeen tietää, että minulle oli syntynyt kaima Prahassa – kiva uutinen! Meillä oli juuri ja juuri aikaa tutustua johonkin kaupungin lukuisista museoista, ja koska olin ansiokkaasti vältellyt kapuamista linnavuorille, päätimme, että nyt on linnan tai oikeammin palatsin aika. Menimme läheisen koristetaiteen museon lipunmyyntiin ja tiedustelimme, että mihin osaan museosta kannattaa tutustua, jos haluaa lähinnä ihailla kaupunkipalatsia, ja ymmärtäväinen myyjä ohjasi meidät oikealle puolelle. Komeissa saleissa oli helppo kuvitella Napoleon tanssiaisten isännäksi, mutta jäiväthän ne vähän ontoiksi ilman opastusta tai muuta syvällisempää tietoa talon historiasta. Jatkoimme matkaa kaupungin viehättäville aukioille; jos olisi ollut aikaa, olisin ehdottomasti käväissyt myös palatsin vieressä sijaitsevassa museossa, jonka sisäpihalle kätkeytyi yrttitarha. Kivoja kuppiloita sattui matkalle vähän väliä, yleensä valitsimme paikan oluen perusteella (joo Affligemille ja uusille tuttavuuksille, ei Cronenbourgille (olkoon vaan paikallista!), Heinekenille ja Stella Artois’ille). Auringonlaskun aikaan istuimme oopperan kahvilassa. Villisti sisustettu kahvila tuntui olevan muutakin kuin pystyyn kuollut lämpiö, siitä voisivat suomalaiset ottaa oppia. Ruokapaikan valinta osoittautui tänä iltana erityisen hankalaksi, mutta päädyimme lopulta perinteisen viehättävään vanhojen rouvien emännöimään paikkaan ihan ydinkeskustassa. Täytyy myöntää, että tällä kerralla valinnat tai pikemminkin arvaukset osuivat vähän pieleen ja ruoaksi tuli valittua jotain melko mautonta, olisiko ollut uuniperunaa pelkän tuorejuuston kanssa.. No, Strasbourg jätti monta syytä miksi palata vielä toistekin! (1.7. 39 km)

Aamulla oli aika hyvästellä Strasbourg. Olin hiukan toivonut välipäivää, mutta miehellä oli niin kova hinku eteenpäin, etten voinut pakottaa pysähtymään pidemmäksi aikaa. Kun olimme aamiaisella, selvisi syy respan edellispäiväiseen epäröintiin: saksalaispyöräilijät täyttivät ensin aamiaissalin, sitten sen yhteydessä olevan aulan, noin 1,5 tunniksi. Ulkona vihmoi vettä, joten jokainen joutui kaivelemaan valtavia matkapussukoitaan ja lisäämään vedenpitävää varustetta. Sitten käytiin kokeilemassa ulkona, että joko tarkenisi, ja tultiin taas aulaan riisumaan joku kerros pois. Tavallaan huvittavaa, joo, mutta ei ehkä kovin tarpeellista – olisivatko voineet pukeutua huoneissaan ja kaakattaa vähän vähemmän muiden kuullen? Kakofonia oli ihan pakko kuitata jollain now I understand –tyyppisellä lausahduksella, kun itse siististi livahdimme matkoihimme. Valitsimme reitin, joka vei ulos kaupungista kanavia pitkin. Katseltuamme kaupungin monumentaalisia hallintorakennuksia - EU-keskuksen jätimme väliin – löysimme opastetulle reitille. Hämmästykseksemme reitillä oli erittäin vähän muita kulkijoita, taisi tulla yksi 30+-pariskunta vastaan koko päivänä, ei muita. Reitti oli tappavan tylsä, ja pahaksi onneksi vesisadettakin tuli jossain vaiheessa päivää. Olimme kutkuttavan lähellä jälleen yhtä korkealla kukkulalla sijaitsevaa linnaa, mutta mulla ei olisi ollut potkua polkea ylös, varsinkaan sen jälkeen kun turistitoimiston poika naureskeli, että ei se kyllä ole välttämättä mahdollistakaan… Harkitsimme jo taksia huipulle, mutta jätimme sitten linnakäynnit sen yhden strasbourgilaispalatsin varaan. Niinpä jätimme päivän melko lyhyeksi ja etsiydyimme majapaikkaan Selestatissa. Hotelli oli kaupungin ytimessä ihanassa vanhassa talossa, mutta huoneet valitettavasti uudemmalla puolella (onks hei kenellekään koskaan käynyt näin? :)). Nautimme hieman virvokkeita ennen kuin suuntasimme katselemaan kirkkoja ja muita pytinkejä, ja sitten olimme jälleen vaikean tehtävän edessä: mihin syömään. Ravintolavalinta onnistui lopulta, istuimme juuri oikeanlaisten vanhojen kattoparrujen alla ja mies sai jälkkäriksi jätskiä – silloin elämä hymyilee. (2.7. 61,5 km)

Viimeinen pyöräilypäivä oli tietenkin vähän haikea. Palasimme Reinin yli takaisin Saksan puolelle, lounastimme jossain viehättävässä kylässä ja poljimme kauniiden viininviljelymaisemien halki kohti Freiburgia. Suuni vetäytyi virneeseen siinä vaiheessa kun havaitsin kadunvarsimainoksista, että kaupungissa vietetään parhaillaan viinijuhlia. Vihdoinkin korvaus kaikista menetetyistä tilaisuuksista maistaa paikallisia tuotteita! Opimme myös – pitäisikö sanoa jälleen kerran – että pyöräilijän on parasta lukea ihan omaa karttaansa, sillä opastetut reitit voivat olla, hmm, harhaanjohtavia. Päädyimme joka tapauksessa Freiburgiin melko hyvissä ajoin, huomataksemme, että moni muu oli tullut jo ennen meitä. Koska maanmainio turisti-infon varausjärjestelmä paljasti nopeasti, muutaman soiton jälkeen, että halvahkot majapaikat olivat jo täyttyneet (oli kaiken lisäksi lauantai), päädyimme ottamaan yli sadan euron hintaisen huoneen muistaakseni Posthofista. Siitä olisi lyhyt matka niin vanhankaupungin viinijuhlille kuin aamulla junalle. Valinta oli sikäli hyvä, että meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia: samppanjaa tervetulojuomaksi, samppanjaa aamiaisella, karkit ja vesipullot mukaan rasittavan junapäivän varalle (no ei se tietenkään ollut samppanjaa vaan hyvää paikallista sektiä). Viinijuhlilla oli rento meininki, ihmiset täyttivät vanhankaupungin aukiot, jotka loivat komeat puitteet juhlinnalle. Musiikkia, ruokaa ja välillä maukkaitakin paikallisia juomia, mikäs sen parempaa. Vielä kun takana oli nautinnolliset noin 950 poljettua kilometriä ja mieleen painuneena paljon kauniita kumpuja, olimme aika euforisessa tilassa. (3.7. 68 km)

Matkan viimeinen päivä hiukan tasoitti euforiaa: muutaman sadan metrin matkalla hotellilta asemalle mies osui lasinsiruihin (viinijuhlat on sittenkin samanlaisia kaikkialla..) ja retken eka rengasrikko oli käsillä. No, junissa oli hyvää aikaa paikkailla kumia. Ajelimme regional- eli aluejunilla Freiburgista Frankfurtiin ja suoraan lentokentälle, matka vei viitisen tuntia mutta kustansi Schönes Wochenende-lipulla vain alle 40 euroa yhteensä kahdelta hengeltä ja pyöriltä. Pahin pettymys odotti kuitenkin Helsingin lentokentällä: tähän asti hienosti matkanneet pyörät oli runtattu lentokenttäkäsittelyssä kasaan, omaani en pystynyt edes taluttamaan, sen verran kiero vanne oli. Olihan meillä pieniä hankaluuksia saada pyörät ylipäätään koneeseen ilman pakkausta Frankfurtissa, mutta koska olimme useaan otteeseen saaneet Suomessa Finnairilta vahvistuksen siihen, ettei pyöriä tarvitse pakata, ja ne olivat tulleet ilman suojaa myös Saksan suuntaan, emme tietenkään ottaneet kuuleviin korviimme mitään vaatimuksia allekirjoittaa vastuuvapauslausekkeita.. onneksi. Pyöräni vietti seuraavat viikot huollossa, ja mitä sitten tapahtui, siitä lisää myöhemmin.            

Loppuun lainaus mieheni samaa retkeä koskevasta päiväkirjasta:
Pyöräilyn sietämättömästä keveydestä: Päivämatkat olivat välillä 43 - 97
km, noita liki satasia oli kaksi, molemmat kukkuloilla välillä
Luxembourg - Strasbourg. Väsymystaso noilla matkoilla oli kohtuullinen,
PP (=koodinimeni) ei myöntänyt tarvitsevansa lepopäivää. Päivittäiset polkuajat olivat
yleensä 4 tunnin paikkeilla, maksimi oli 5:15. Keskinopeudet 20 km/h
molemmin puolin. ( viesti uutisryhmissä )

edit: löysin puuttuvat kilometrit reissupäiväkirjastani, lisäilin ne.

edit, muokkasin linkin niin ettei se enää ole niin pitkä, juspu
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« Vastaus #1 : 20.01.2005, 17:22:49 »
Kun pyörä oli huollettu, pääsimme taas matkaan. Siinä vaiheessa lomani oli miltei lopussa, yksi Moskovan keikka peruuntunut lähinnä rikkinäisen passini takia, ja hinku tehdä jotain kauhean kova. Suuntasimme Turun saariston rengasreitille, tosin mieheni suunnitteli reitin niin, että ajoimme junalla Saloon, mistä ajelimme ensin Kemiöön ja vasta toisena päivänä varsinaiselle saaristoreitille. Aikaa oli yhteensä neljä päivää, ja loppujen lopuksi tuli harvaan kulkevien yhdyslauttojen takia välillä vähän kiirekin.
Kirjoittelin kokemuksistamme Saariston rengasreitillä tuoreeltaan heinäkuussa Pohjoismaiden alle, joten lainaan itseäni tähän..

Koska meillä oli kyseessä muutenkin pyöräilypainotteisen lomani lopun jäähdyttelykierros, menimme polkemisen ilosta tavallista pidempiä päivämatkoja ja kovemmalla vauhdilla. Matkan aluksi ajoimme junalla Helsingistä Saloon; IC-junassa oli junatyypille ominaisesti kokonaista kolme pyöräpaikkaa, eli kannattaa varata etukäteen, jos sellaista tarvitsee. Eka päivä, torstai, kierreltiin ja kaarreltiin: Salosta Meri-Teijon ja Matildan kautta Kemiöön ja lenkki Västanfjärdiin, yöksi Neitsaaren maatilalle Sauvoon. Paikka oli keskellä ei mitään, mutta emäntä hoiti sitä varmalla kädellä, ruoka oli maistuvaa ja maisemaan kuului mm. Natura-suojeltu merenlahti. Matkaa kertyi 112 km, mikä kyllä tuntui reisissä seuraavana päivänä. Sää suosi meitä, oli poutaista ja kevyttä tuulta, mitä nyt viimeisellä pätkällä vähän vastaista..

Perjantaina poljimme kaikessa rauhassa kohti Nauvoa. Kaarinan jälkeen pääsimme hienoille silloille. Paraisilla nautiskelimme kauniissa puutarhassa evästä (Fredrikas stuga), ja Nauvossa yövyimme hotelli Lanternassa. Siitä kiva paikka, että se oli laitettu hotelliksi juuri viime talvena, mutta aika tyyris sellaiseksi, jossa vessa/suihku on käytävällä (75 euroa). Nauvo oli meille purjehdusta taitamattomille hupaisa paikka ihmetellä hienoja paatteja ja kaikkea purjehduskulttuuriin liittyvää - ja reissun eloisin pysäkki, en olisi jättänyt väliin mistään hinnasta! Matkaa välillä Sauvo - Nauvo kertyi noin 90 kilometriä. Päivän kokemuksiin kuului myös yksi elävä kyy pyörätiellä, onneksi vastaantulevien kaistalla, sekä useita kuolleita pientareilla Paraisten kalkkikaivosten paikkeilla – ihan niin kuin olin pelännytkin. Ja pyörätiet Paraisilla – yhdelläkin pätkällä sellainen sorapäällysteinen, muutaman metrin välein kumpuileva puolimetrinen polku oli saanut pyörätiekyltin! Äkkiä pois.

Seuraavaksi olikin vuorossa jännittävä lauantaipäivä, johon osui suurin määrä losseja ja yhteysaluksia, mutta vähiten kilometrejä (noin 70 km). Matka kulki Nauvosta Korppooseen (kivasti kulkevaa kumpuilevaa tietä, niin kuin tähänkin asti), Houtskariin ja sitten Iniön kautta Kustaviin. Emme halunneet kierrellä muinaishautoja tai muita muistomerkkejä, kirkkojakin ihastelimme ulkoapäin. Metsäisiä teitä polkiessa pysähdyimme välillä nauttimaan metsämansikoita. Kun tutustuimme yhteysalusten aikatauluihin etukäteen, havaitsimme, että tässä kohdassa tulee kauhea kiire, etenkin Iniön ylityksessä. Iniö koostuu kahdesta osasta, joiden välissä on lossiyhteys, ja meillä oli 35 – 40 min aikaa polkea tuo yhteensä noin kahdeksan kilsan pätkä. Onnistuimme kuitenkin aikomallamme tavalla, tosin se edellytti kahta alle kymmenen minsan spurttia noilla neljän kilometrin pätkillä. Päivän lounastauko osui Houtskarin pohjoisosan Mossalaan, missä sijaitsee Saariston lomakeskus. Ei kovin kummoinen paikka, suoraan sanoen ihan ylimainostettu, mutta kelpasi kallioilla lauttaa odotella (kahvilassa oli hieman huono onni: iso seurue tilasi ruokaa edellä, joten tyydyin suolapähkinöihin ja suklaakakkuun, joita ei tarvinnut odotella). Tässä vaiheessa saattoi jo huokaista helpotuksesta, olihan varmaa, että pääsisimme mantereelle yöksi. Yhteysalukset tuntuivat muuten olevan järjestään hieman myöhässä, millä on sekä hyvät että huonot puolensa. Mikä parasta, niille voi soittaa, eli jos jotain hämminkiä ilmenee, yhteyttä kannattaa ottaa.
Kustaviin päästyämme etsiydyimme yöksi lomakeskukseen (kallis mutta siisti huoneisto). Taas meitä kaupunkilaisia nauratti, kun erikoisolutfestivaaleilla oli ihan viittä olutta tarjolla, sellaisia joita kantakapakoistamme saa joka ilta ilman pääsylippua ja tuntien odottelua. Säästän teidät syvemmiltä pohdinnoilta lomakeskusvieraiden suhteen.. kunhan nyt pyöräilykamppeissamme herätimme ihan kiitettävästi huomiota tullessamme ja lähtiessämme.

Viimeinen lomapäivä kului sekin vielä Saariston rengastiellä, ja meri pilkahteli yhä. Kustavista poljimme Taivassalon kautta Askaisiin, missä poikkesimme Louhisaaren linnassa (suosittelen!). Matka jatkui Merimaskun ohi kohti Naantalia, ja jossain vaiheessa iltapäivää tihkaisikin hiukan, kun oli hellettä ja huonoa hiekkatietä ja jotain muuta vastusta.. Naantali oli kesäkaupunki parhaimmillaan, ja kun popsimme salaattia terassilla, aurinkokin hellitti. Loppumatka Turkuun meni helposti, jopa reitti oli pääosin hyvin merkitty (mitä nyt jokunen moottoritien alitus oli kyltittämättä). Sunnuntaina matkaa kertyi yli sata kilsaa, eli meidän versio rengastiestä oli yhteensä 375 km pitkä. Turussa nautiskeltiin hetkinen Aurajoen rannoilla, sitten pikajunalla kotiin. Yllättävää oli, että konnarien pyöräkabiini täyttyi ääriään myöten (eipä meillä junailusta pyörien kanssa ollut liiemmälti kokemusta, mutta henkilökunnalta kun kyseltiin, sanoivat, ettei se täyteen koskaan tule..).

Meistä paljon kehuttu rengastie oli loppujen lopuksi vähän tylsä; minua harmitti, että merimaisemia pääsi ihailemaan vain silloilla, losseilla ja yhteysaluksilla sekä tietty satamissa, muuten olimme aina saarten keskellä kuin millä hyvänsä peltoaukeilla tai pikku metsiköissä. Siksi tulikin pohdittua, että rengasta kannattaisi pienentää joistain kohdista. Mukava keino lyhentää matkaa voisi olla reitin uudelleenmuokkaus: Nauvosta voi mennä Seilin saaren kautta Rymättylään. Myös Mossalasta pääsee Rymättylään. Yksi kiva lyhennys voisi olla Kustavista Velkuaan, mutta se ei kauhean hyvin istu kaikkiin Iniön lautan aikatauluihin (Iniön lautta Kustavissa la klo 16.20, vika lähtö Velkuaan 16.00). Koska meidän reitin suunnittelu lähti sattumalta liikkeelle etelän kautta, emme tarkistelleet, olisivatko aikataulut toimineet toisin päin paremmin.

Olimme liikkeellä Fillari GT:n opastamina, kartta toimi muuten hyvin mutta Naantalin kohdalla kaupunkikartta oli luvattoman suurpiirteinen. Nettisivuilla luvattuja saariston matkailupalvelukarttoja tai painettuja lautta-aikatauluja oli aika vaikea saada, painos oli kuulemma loppu. Saimme ne käsiimme Nauvossa, mutta suunnilleen samat tiedot voi ottaa etukäteen esim. sivuilta:

http://www.liikkujat.com/lautta/

http://www.saaristo.org/

http://www.saaristo.org/bilder/rengastie_printtiversio_fi.pdf (reittikuvaus)
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« Vastaus #2 : 20.01.2005, 17:23:50 »
Lokakuussa 2004 varasimme lennot Marseille’hin. Lähtö oli lauantaina 23. lokakuuta, aikaa perillä viikko. Suunnitelmia tehtiin etukäteen sen verran, että otamme lentokentältä bussin suoraan Aix-en-Provenceen, koska saapuisimme perille iltamyöhällä emmekä olleet kiinnostuneita pyörimään Marseillen lähiöissä polkupyörällä. Lisäksi mies oli hankkinut hyvissä ajoin Michelinin kartan Provence, Cote d’Azur, jonka tiet osasi lähdön koittaessa miltei ulkoa. Muiden matkakertomusten pohjalta oli muotoutunut käsitys, minne suunnilleen haluamme, jos vain sää antaa myöten.

Lensimme tällä kerralla KLM:llä Amsterdamin kautta, pyörät ko. yhtiön ohjeiden mukaan pahvilaatikoihin ängettyinä. Majoituimme Hotel du Globeen, pieni kohtuuhintainen hotelli Aixin keskustassa, ja painuimme pehkuihin, jotta jaksaisimme aamulla ryhtyä hommiin. Pyörät olivat tulleet perille ilman suurempia vaurioita, mitä nyt mun etukiekkoa mies joutui vähän suoristamaan. Pyörien kokoamisessa vierähti pari hikistä tuntia, ja sitten matkaan!

Olin varautunut Provencen syksyyn mustalla pyöräilypaidalla, joka imisi itseensä syysauringon viimeiset säteet. Niitäpä riitti miltei koko viikon tarpeisiin heti sunnuntaina, joka houkutteli 25 asteellaan paljon väkeä pyöräilemään. Reittimme itään kulki Sainte Victoire-vuoren sivua (maisematieksi merkattu D 10), eli näkymät olivat kuin Paul Cezannen maalauksista ikään. Alku oli nousujohteinen ja meille hyvin hikinen, olihan Suomessa jo ollut vähän viileämpiä säitä. Havaitsimme heti, että olemme ruoan suhteen kansainvälisellä alueella: tosi monen paikan perustarjontaa oli couscous. Ensimmäinen ateriani tällä retkellä oli Vauvenarguesin paikkeilla nautittu ihana broilerinmaksasalaatti paahteisella terassilla, nam. Tosin lounaan jälkeen tuo pienikin ruoka alkoi tuntua liian raskaalta, edessä oli nimittäin 15-prosenttinen nousu Col de Portes –nimiselle pikku kukkulalle 631 metriin. Siitä selvittiin, tosin hiukan jouduttiin taluttamaan. Päivän matka ei ollut vielä puolessakaan, sillä jouduimme lopulta etsimään majapaikkaa sinisen hetken aikoihin. Päädyimme Tavernes’iin asti, missä osuimme ihastuttavan pariskunnan B&B-tilalle. Hyytyvässä illassa pastiksia nauttiessamme isäntäväki kertoili kaikenlaista; työttömyys oli ajanut uuteen ammattiin joku vuosi sitten, eikä vieraita selvästikään käynyt tiuhaan tällä oudolla paikkakunnalla. Siinä oli ranskantaitomme koetuksella, kun kahdesta suusta tuli yhtä aikaa lähihistoriaa, yhteiskunta-analyysia ynnä muuta. Illallinen kylän ainoassa ravintolassa osoittautui loistavaksi, kiitos vaan myös mesenaatille eli isälleni, joka tarjosi illan: villisikaa omalle sialleni ja ankanrintaa mulle. Loma tuntui alkaneen hyvin. (24.10. noin 60 km)

Aamu valkeni sumuisen viileänä. Pelkäsimme sadetta, sillä edessä oli retken vaativin päivä. Isäntämme oli kyllä illalla vakuutellut, ettei näillä main sada kuin muutamana päivänä vuodessa, mutta vasta sumun seljettyä saatoimme uskoa hyvään tuuriimme. Suuntasimme kohti Aupsia maisemista ja tuoksuista nauttien. Pienen tankkauksen jälkeen oli tartuttava pyörää sarvista ja lähdettävä nousuun, ensin mieletön spiraalitie, jolla autotkin hidastelivat, ja sitten kohti Verdonin kanjonin eteläpuolista tietä Corniche Sublimea. Ennen nousua varsinaisia näköaloja katselemaan söimme salaatit Aiguines´ssa, tosin mies piti tätä vähän turhana kun pian olimme jälleen ylämäessä.. Col d’Illoire 964 metrin korkeudessa oli mitä parhain paikka ihastella kanjonimaisemia ja näkyä Lac de Ste Croix-tekojärvelle. Tosin siinä vaiheessa jalat huojuttivat aika lailla, eikä jyrkänteen reunalla seisoskelu tuntunut kovin nautinnolliselta. Alas tulimme Aiguines’iin asti samaa reittiä, siitä jatkoimme suoraan järven päähän patosillalle, joka vei meidät kohti Moustiers Sainte Marie’ta. Alamäkeä oli ehkä noin 15 km, mutta koska maisemaa piti ehtiä ihailla, vei lasku kymmeniä minuutteja. Huimaa! Moustiers oli juuri niin viehättävä kylä kuin siellä käyneet kehuivat, ja valitsimme hotellimme Le Relais’n sillä perusteella, että se sijaitsi kylää halkovan joen äärellä. Tuo joki virtasi kahden vuorenhuipun välistä todella syvässä kapeassa uomassa ikkunamme ali kohisten ihanasti. Vuorenhuippujen väliin oli pingotettu nauha, jossa roikkui kaupungin tunnuksena kultainen tähti, ja toisella rinteellä nökötti pienen pieni Notre-Dame-de-Beauvoir-kappeli. Ihastelimme kylää iltakävelyllä, mutta päädyimme ruokailemaan hotellimme ravintolaan. Viehättävä vihreäksi maalatuin teräsrakentein vahvistettu talviterassi ja ulkona aukeava laaja näkymä toi mieleeni Bonnardin maalaukset, mutta ruokalista paljasti, että täällä olikin viihtynyt eräs toinen taitelija: Picasso antoi suosituksensa ”Ici, on mange trés bien”. Söin ankkaa hyvällä ruokahalulla, tosin en voi suositella nimellä Manchons de Canard ruokalistoilla esiintyviä ankan osia ainakaan helposti syötävänä pikaruokana.. Kaikkea oppii matkoilla. (25.10. noin 75 km)

Aamu ei oikeastaan valjennut ollenkaan.. Avasin tukevat ikkunaluukut, mutta ne paiskautuivat saman tien kiinni. Halusin jälleen ihastella joen kohinaa, mutta tuuli antoi viitteitä, että muitakin luonnonihmeitä olisi tarjolla. Se vaikutti mistraalilta, mutta ei onneksi ollut sellainen sata kilsaa tunnissa puhaltava hirmu, joka tuon viikon aikana pyöritti Provencen läntisempiä osia. Sen sijaan sain seurata valtavaa ukkosta ja salamointia, joka lähestyi nopeasti kyläämme. Huoneesta saattoi katsella yli laajan maiseman, ja mieheni painoikin mieleensä sateen kulkusuunnan. Nautimme runsaan buffet-aamiaisen, muun muassa viehättäviä minikokoisia pain au chocolat-suklaapullia suoraan uunista, ja jäimme hetkiseksi odottelemaan sateen laantumista. Taisimme saada pyöräilytamineissamme aika sääliviä katseita tuossa vaiheessa.. Hinnoista sen verran, että yleisimmin maksoimme yöpymisestä noin 50 euroa. Le Relais taisi maksaa 57 euroa, mikä olisi vielä kohtuullista, mutta ranskalaiset velottavat aamiaisesta erikseen, eli maksoimme siitä lisäksi (muistaakseni) kahdeksan euroa per suu. Ainahan monipuolisesta aamiaisesta kannattaakin maksaa mieluummin kuin saalistaa pelkkiä croissanteja kahviloista.

Pääsimme matkaan ennen yhtätoista, mutta tihuuttava sade yltyi välillä kovaksikin ja hakeuduimme seuraavassa kaupungissa (Riez) sateensuojaan. Mikä autuus oli saada mausteinen vin chaud lämmikkeeksi! Jatkoimme matkaa mieheni armollisesti valitsemaa tasaista reittiä (D 952, osin maisematieksi luokiteltu), ja päädyimme lounasaikaan Gréoux-les-Bains’iin. Olisi pitänyt arvata nimestä, että tämä on kylpylöistä elävä kaupunki.. oivalsin sen vasta kun jostain kaivamani ravintolasuositus vei meidät kylpylähotellin pystyynkuolleeseen miljööseen. Pidin itsepintaisesti kiinni siitä, että tätä on suositeltu, ja saimme ruokalistat eteemme. Päivän lounas olisi sisältänyt sutta (mikä tilaisuus!!), mutta tietäen, että turhan raskas syöminen kostautuu, valitsimme pelkkiä alkuruokia. Tämä ei mitenkään nopeuttanut tilauksen toimitusta, ja siinä vaiheessa kun olisimme maksaneet, kukaan ei enää huomannut meitä. Kävelimme ulos, kysyin vastaanotossa että pitääkö ruoasta maksaa jollekin, ja aina ystävällinen herra kertoi, että tämä on juuri oikea paikka maksaa. No, mistäs me sen olisimme voineet arvata.. Kaupungissa olisi ollut muitakin ravintoloita, totesimme ajaessamme keskustan halki ruoan jälkeen. Myös täältä jatkoimme tasaisinta mahdollista reittiä, olinhan ollut hyvin urhea kapuaja parina edellisenä päivänä (ja jo tämänkin päivän aluksi kavunnut kertaalleen noin 700 metriin). Oliko sitten valitun pidemmän reitin syytä vai pelkkien pilvien liikkeiden, kastuimme kuitenkin perinpohjaisesti ennen kuin pääsimme Manosqueen. Kello oli vasta neljä, mutta koska kengät litisivät ja kaikki päällä olevat vaatteet olivat alimmaisinta myöten likomärkiä, päätimme etsiä hotellin tästä ei-niin-kovin-viehättävästä kaupungista. Jouduimme etsimään majatalon ihan itse, sillä turisti-info oli juuri kyseisenä päivänä koulutuksessa. Koska inhoan isoja ketjuhotelleja, en suostunut menemään suoraa päätä kohti Mercurea, vaan meidän oli ensin välttämättä talsittava märissä kuteissamme pitkin poikin kaupunkia todetaksemme, etteivät paikkakunnan muut hotellit kerta kaikkiaan ole auki. Aurinko ehti sitten jo vähän kuivatella päällimmäisiä kerroksia. Mercure osoittautui tällä kerralla loisto-osoitteeksi: lämmitys oli päällä, sitä sai säädettyä isommalle, föönillä sai kuivattua kengät… Illallisen nautimme perin tylsästi hotellin ravintolassa; kieltäydyin uuden sadekuuron pelossa liikahtamasta kaupungille asti. Ankkaa oli taas tarjolla, joku melko eksoottinen osa tälläkin kerralla  (26.10. 55 km)

Jatkoimme Manosquesta pohjoiseen N 96-tietä, joka oli aika ruuhkainen aamusella. Pian pääsimme kuitenkin omaan rauhaamme D 13:lle, ja pidimme paussin St Maimessa. Kylän kapakka oli kaiken elämän keskus: aamupäivällä nautittiin pressoa ja joitain teräviä, joiden tarkempi luonne jäi mielle vieraaksi, ja postinkantaja pyörähti kierroksellaan kysymässä, olisiko se ja se kotona, ja jätti osan postista kapakkiin. Edellispäivän tavoitteemme, Forcalquierin kaupunki, tuli vastaan sopivasti lounasaikaan. Aurinko paistoi, ja kukkulaiseen kaupunkiin kiipeäminen oli silkkaa auvoa. Päätimme nauttia piknik-lounaan, tosin siitä ei tullut paljoakaan ravintolalounasta edullisempi kun minä pääsin tekemään ostokset herkkukauppoihin (viinirypäleitä, kirsikkatomaatteja, vitamiini- ja tuoremehua, quiche-piiraita ja varmuudeksi vähän karkkia sokeritasapainon ylläpitoon). Matkaa jatkettiin länteen, aluksi D 950:ttä pitkin ja sitten pientä D 18:aa ohi joidenkin maatilojen. Tuo isompi tie kulki komeassa kanjonimaisessa solassa, aluksi alamäkeä mutta sitten sairaan rasittavaa hiipivää ylämäkeä (kyllä, protestoin kovaan ääneen, kaiken mitä puuskutukseltani sain irti). D 18 oli tosi soma pikkutie, mutta vasta esimakua siitä, mihin päätyisimme seuraavan valtatien ylitettyämme: kyseinen tie jatkui kohti Carniolia rehevän metsän halki, aluksi hiukan ylämäkeen ja sitten hienosti laskien. Olimme jälleen uudessa kanjonissa, mieletön ruska ympärillä, ei muita kulkijoita.. Välillä jouduin huhuilemaan miestäni pysähtymään, jotta emme eksyisi toisistamme – eihän se vielä mitään, että olen ylämäissä hitaansitkas, mutta sitä mies ei tahdo jaksaa, että hidastelen alamäissäkin. Käsitykseni mukaan kypärä ei paljoa auta, jos lentää kunnolla jorpakkoon, joten pysyin tyylilleni uskollisena ja ihailin auringon kultaamaa taideteosta omaan tahtiin. Ja kuten aina, alamäkeä seurasi ylämäki ja taas alamäki; aloimme olla tauon tarpeessa mutta seutu oli todella autiota. Etäisyydessä siinteli kaupunki, joka osoittautui Simianeksi. Mies päätti, että nyt on aika nousta kukkulan huipulla olevaan linnaan. Pyristelin jälleen vastaan, sillä pelkäsin, että nousua ei palkittaisi edes vesilähteellä. Tein pienen tiedusteluretken kylässä ja sain halonhakkaajalta vinkin, että kylän ainoa kahvila on valtatien varressa; linnassa ei tosiaankaan olisi mitään palveluita. Tässä vaiheessa tulimme hieman epätoivoisiksi, sillä valtatien varren paikka oli näyttänyt yhtä unohdetulta kuin koko kyläkin, eikä lopulta ollut muuta tehtävissä kuin hörppiä säästellen vettä omista pulloista ja narskuttaa jotain patukoita, joita oli matkassa. Matka jatkui ensin ylämäkeen D 51-tietä ja sitten alamäkeen D 22:sta. Jälleen maisemareiteiksi merkattuja pätkiä; ajelimme Coloradoksi nimetyn punaisena hehkuvan vuorenseinämän viertä. Paikka näytti olevan suosittua ulkoilumaastoa, ja vihdoin tuli vastaan Rustrelin kylä, joka oli vähän edellistä eloisampi. Tosin ruoka-aika oli ohi, eikä baarissa tarjottu edes voileipiä; ranskalaiset pyöräilijät hakivat leivät kaupasta, me päättelimme, että jaksamme seuraavat kymmenen kilometriä alamäkeen kaakaolla ja kahvilla. Päivän päätteeksi tulimme siis laskeneeksi noin 20 kilometrin matkan päätyäksemme Aptiin. Apt oli alueensa keskus, ei kovin kiinnostava mutta ei luotaantyöntäväkään peruskaupunki. Päädyimme keskustan hotelliin ja marssimme illastamaan; ensin aperitiivit, sitten creperien letut. Mies innostui toden teolla tästä bretagnelaispaikasta, jossa voi syödä lettuja alku-, pää- ja jälkiruoaksi. Juomaksi maalaissiideriä, joka päihitti vetiset viinit. (27.10. noin 80 km)                    

Torstaina satoi. Koska olimme tiistaina kastuneet perusteellisesti, emme halunneet riskeerata enää vaan päätimme pitää välipäivän ja vuokrata auton. Olimme oikeastaan vasta tulleet alueelle, jota pidin kaikkein herttaisimpana Provencena, siksi olisi ollut harmi jättää näkemättä maineikkaita kyliä. No, olimme toki jo pyöräilleet lukuisten kylien halki, joilla oli ”Une des plus beau villages de France” –kyltti, mutta tänään ne tulisivat vilisemään silmissä. Suuntasimme autolla ensimmäiseksi Roussilloniin, joka on kuuluisa punaisesta maaperästään; koko kaupunki on rakennettu erilaisista punaisen ja okran sävyisistä aineksista. Jatkoimme D 4-tietä, joka mutkitteli mielettömän reitin kohti Col de Murs –huippua (627). Pakko mainita, että pelkääjän paikalla istuminen oli likipitäen yhtä rasittavaa kuin polkeminen.. Venasquessa pidimme seuraavan paussin, siellä myrskysi. Tuuli rikkoi yhden sateenvarjon, toisen suojissa löysimme avonaisen ravintolan. Kysyimme, josko voisimme ottaa kupilliset/lasilliset, ja saimme luvan. Istuuduttuamme nurkkapöytään kokki häröili jotain ”ei siihen”, päättelimme, että vettävaluvat sateenvarjot on paras viedä eteisen puolelle ja istahdimme takaisin. Sitten kokki selitti vähemmän ystävällisesti, että pois siitä, se on hänen paikkansa – minkä tajusimme kunnolla vasta kun olimme siirtyneet toiseen pöytään ja herra kattoi kiroillen lounastarpeitaan ko. omalle paikalleen. Rouva teki arvattavastikin jonkun ison ryhmän kattausta viereisessä salissa, joten odottelimme korvat luimussa kokin merdejä laskien, josko meitä vielä palveltaisiin. Saimme juomamme, mutta seuraava koettelemus oli maksun aika: pariskunta ruokaili nyt vieressämme, miten uskaltaisi ilmaista maiskuttelijoille, että ollaan menossa jo.. ei huvittanut jättää mitään kahden euron tippejä tällaisesta palvelusta, joten tunsimme itsemme onnellisiksi kun rouva ystävällisesti rahasti meidät. Olipa aito koettelemus. Jatkoimme matkaa Carpentrasin halki pohjoiseen; pikkukaupungissa oli parisuhdekriisi lähellä, kun emme olleet löytää tietä ulos. Löytyihän se lopulta, oli nimittäin sikäli kiire, että lounasajan loppu painoi päälle. Halusimme johonkin tosi sievään kylään lounastamaan, siihen ei kelvannut esim. Lance Armstrongin kotikaupunki Gigondas vaan paahdoimme Seguret’iin asti. Siellä miehelläni oli mielessä joku hyvä ravintola, kunhan vain nousisimme tarpeeksi korkealle. Kun vihdoin ehdimme perille, oli lounasaika jo ohi (päättyi periaatteessa klo 13.30), mutta tarjoilu onneksi pelasi edelleen. Istahdimme upean maisemaravintolan pöytään ja valitsimme Menu Marchantin. Harvemmin lounastajia hemmotellaan kokin tervehdyksellä, mutta täälläpä saimme alkuun pienen herkullisen äyriäisrisoton. Ateria oli samanhintainen kuin ravintolan pääruoat normaalisti (25 euroa), joten ruokalajeilta ei ollut lupa odottaa mitään yletöntä hienostuneisuutta; alkuun endiivipedillä graavikalaa, perunoita, linssejä; sitten ankankoipea ja lopuksi leivos. Hyviä olivat, mutta mieheni hiukan pettyi pääruokana tarjotun ankankoiven rasvaisuuteen. Jälkiruoka oli upea: nopeasti paistettu tartaletti (?) täynnä tuoreita hedelmiä hunajasorbetin kera, sokerikoristeluin. Luultavasti reissun paras viini tarjottiin jälkiruoan kera, maukas Muscat lähiseuduilta. Miehen espressoa saatteli petite fours-lautanen vailla vertaa. Kaiken kruunasi maisema, joka aukesi todella laajaan jokilaaksoon, taustalla vuoria ja kaiken yllä valon ja varjon leikki, kun ukkoskuurot ja auringonpaiste vuorottelivat. Ja kokkikin nähtiin, jo toistamiseen tällä matkalla – Ranskassa on todellakin yleisempää kiittää kokkia henkilökohtaisesti. Noudatimme muiden ravintolavieraiden tavoin hyvää tapaa ja kehuimme ruoat. Huvittavaa oli, että viereisessä pöydässä lounasti hyvin samanhenkinen pariskunta kuin me, miehillä vieläpä samanmerkkiset retkeilyvarusteet päällä (jopa sama kuosi olisi ollut kotona kaapissa). Heh. Jatkoimme ajelua vielä Vaison-la-Romaineen, josta pudottelimme jälleen etelään luultavasti Malaucènen ja Bédoinin kautta. Päädyimme jälleen D 4:lle, jolta käännyimme etelään D 177:lle, joka vei Senanquen luostariin. Luostari oli päivämme pääkohteita, mutta koska olimme ahnehtineet niin paljon nähtävää, emme ehtineet päivän viimeiselle kierrokselle (klo 16.45, kuulemma täyteen buukattu). Tyydyimme aistimaan tunnelmaa museokaupassa ja poimimaan vähän Provencen yrttejä hyllystä tuliaisiksi. Vinkki: tänne suuntaavien kannattanee varata paikkansa luostarikierrokselle etukäteen. Myös oliivimyllymuseo oli ehtinyt mennä kiinni, mutta onhan noita nähty (argh). Päivän viimeinen pysähdys tehtiin Gordes’in kaupungissa. Neidille pastista, herralle presso. Jälleen yksi kukkula, jolta ihailla kumpuilevia maisemia – niillekin voi tulla immuuniksi! Pimeän tullen palasimme Aptiin, mittariin oli kertynyt noin 200 km emmekä olleet kastuneet lainkaan. Illalliselle mies halusi samaan lettupaikkaan kuin edellisenäkin iltana, mikä sopi mainiosti.

Perjantai oli taas upea pyöräilypäivä. Päivä alkoi nousulla pois Aptista, mutta oliko syynä hieno keli, välipäivä vai joku maaginen voima – nousu oli matkan paras. Kuvailin sitä tuoreeltaan näin: Sopiva jyrkkyys, maisemia silmänkantamattomiin, viinipelloilla kauniit värit. Pyörä rullasi melkein itsestään, eikä ylämäki pakottanut vaihtamaan vaihteita edes keskipyörälle. Nousua kesti Bonnieux’hin asti, sitten laskettiin sama noin 200 metrin korkeusero Lourmariniin. Päädyimme keskelle markkinoita, nautiskelimme mandariineja, tein huiviostoksen ja päätimme jäädä kylään yöksi. Oli vasta puolipäivä, mutta ajattelimme, että voisimme iltapäivällä reippailla läheiselle viinitilalle sekä Ansouis’n linnaan. Rankat sadekuurot kuitenkin sotkivat kaiken. Turisti-infosta ei ollut mitään apua majapaikan haussa; sadetta pitäessämme soitimme erääseen B&B-paikkaan, johon löysimme kolme varttia kuurojen välissä harhailtuamme… Ei ehkä reissun hehkeimpiä muistoja. Saimme vaihdettua kuivaa päälle (ilman suihkua tosin), ja eikun lounaalle. Olin painanut mieleeni eri paikkojen lounastarjonnan, ja niinpä kysyimme ensin lähimmän baarin aiolia (kalakeittoa valkosipulimajoneesin kera). Ei ole enää. Seuraavaksi eniten himotti soupe au pistou (voisi kääntää vaikka pestokeitto; kasvisruokien parhaimmistoa pavuista ym. ravitsevasta, maustettu peston tyyppisellä tahnalla). Loppu. Sitten oli jäljellä vielä kolmas kapakka – kaikki onneksi 50 metrin matkalla – ja ah onnea, kun täältä löytyi munakoisolasagnea. Vielä tässä vaiheessa emme olleet hylänneet aietta polkea noin 15 kilometrin päähän Ansouis’hin ja poiketa Val Joanis-viinitilalla siinä samalla, mutta ruoan jälkeen meitä oli taas vastassa sadekuuro. Ei kun yhteen kolmesta kapakasta pitämään sadetta (vin chaudiakaan heillä ei ollut, minkä tarjoilija ilmoitti muodossa: ei ole aiolia eikä vin chaudia. Hymyilytti.) Päätimme, että menemme vain Lourmarinin linnaan, joka oli tosin melko tylsän näköinen eikä edes kukkulalla. Pääsimme sinne parin sadekuuron välissä, juuri ennen sulkemisaikaa, eikä se ylittänyt odotuksiamme (olen linnafriikki, mutta tainnut tulla piloille hemmotelluksi hyvin pidettyjä/laitettuja böömiläisiä linnoja kolutessani). Vihdoin pääsimme majapaikkaamme, ikiaikaisen talon provencelaiseen saliin. Auringonkeltaista, kylpyamme.. rentouduimme ennen illan koitosta, tosin kuohuviiniä ei kukaan ollut hankkinut.. Oli kolmevuotispäivämme, ja sitä piti tietenkin juhlistaa asiaankuuluvin menoin – vaikka oikeastaan ajattelin, ettei kaikkia paineita saanut kerätä juuri tähän iltaan, koko viikkohan oli yhtä juhlaa. Sinistä pastista, hankala tehtävä valita kylän paras ravintola; löytyi tunnelmallinen pikku sali, jossa tarjoilu toimi ja ankanrinta maittoi.. Pienimuotoisesti tuli juhlittua; ehkä vähän kesken jääneen pyöräilypäivän turhauttamanakin. (29.10. noin 30 km)  

Aamulla olimme taas intoa piukassa hereillä kello seitsemän. Isäntäväkeä ihmetytti, että pitääkö teidän todella lähteä niin aikaisin, mutta niin vain saimme kahdeksalta aamiaisemme ja suuntasimme kaikki varusteet niskassa hyiseen aamuun. Viimeisen päivän satulassa aioimme käyttää mahdollisimman hauskasti, ja ensin ajoimme Cucuronin kautta Ansouis’hin. No, linna olikin auki vain iltapäivisin, joten käväisimme vain sen kauhistuttavan rapistuneessa, homeisessa kappelissa – tällaisia en ole nähnyt edes Itä-Euroopassa! Ei muuta kuin lämmikettä napaan ja eteenpäin. Tässä vaiheessa taisimme unohtaa koko viinitilan (Val Joanis), emmekä malttaneet pysähtyä Cadenet’n lauantaimarkkinoillakaan. Jatkoimme yli Durance-joen (surkea!) ja taas ylämäkeen. Rognes’issa sain vähän levähtää, ja sitten nautittiin lisää ylämäestä. Ajelimme pikkuruista D 14 c-tietä halki viinipeltojen, ja lopulta komean tammimetsän halki alamäkeen jotain kuuttakymppiä, suoraan kohti Aix-en-Provencea. Palasimme kaupunkiin pohjoisen suunnasta, joten meidän oli helppo koukata Cezannen ateljeen kautta. Taas saimme erityisen hyvää palvelua: museon rouva halusi, että emme jätä pyöriä kadulle vaan tuomme turvaan puutarhaan, herttaista. Ateljeessa oli kiva käydä, olinhan haaveillut siitä vuodesta 1996 asti (silloisesta asuinpaikastani Nizzasta oli mukamas liian pitkä matka tänne..), tosin se oli hyvin pienimuotoinen ja opastus oli ihan oman sisälukutaidon varassa. Viimeisen päivän saldo oli noin 50 kilometriä, yhteensä viikon aikana kertyi 350 kilometriä ylä- ja alamäkeä. Vaikka mies oli perjantaina vähän allapäin, oli meillä retken loppuessa takana niin kivoja mäkiä, ettei apeuteen ollut syytä. (Obs, arvioin päivittäiset kilometrit kartasta, koska muistan ulkoa vain loppuluvun, pientä heittoa voi siis olla.)

Olimme varanneet Aixista samasta hotellista yön myös paluumatkalle, joten oli helppo mennä tuttuun paikkaan. Erityisen helppoahan du Globessa oli ollut asioida matkan alussa, respassa kun sattui työskentelemään suomalainen tyttö (terkkuja!). Mies oli ihan turhaan opetellut lainaamaan jakoavainta ranskaksi.. Pärjäsimme muuten koko reissun ilman englantia, mistä olimme aika ylpeitä. Tällä kerralla meillä oli aikomus tutustua Aixiin paremmin kuin viikkoa aiemmin, ja niinpä ryntäsimme viehättävän kaupungin kujille. Olisin mieluusti tehnyt vähän tuliaisostoksia, mutta sopivia kauppoja ei sattunut eteen, joten istahdimme suosiolla Kir royalille houkuttelevalle terassille oikeustaloa vastapäätä. Ja seuraavalle Café des Deux Garconin terassille (must, sillä kaikki ovat käyneet täällä). Ja niin edelleen. Illallispaikan valinnan uskoin miehelleni, ja päädyimme ääriään myöten täyteen italialaiseen; hyvä valinta, sanoivat makunystyrät. Ilta jatkui niin, että aamulla väsytti tavallista myöhempään. Viikon takaisesta vahingosta viisastuneena emme huolineet hotellin aamiaista vaan suuntasimme sateiseen keskustaan. Windstopper on tosi kätevä päällysvaate, ei ihan pienestä sateesta hermostu; siitä huolimatta aamuinen kävelykierroksemme koostui lähinnä kahvilavertailuista. Jossain vaiheessa osuimme yliopiston tienoille, ja siellä aukesi myös tuliaistaivas. Sain tahtomiani punaisen ja keltaisen sävyisiä kangaslautasliinoja ja keittiöpyyhkeitä ja jotain pientä tutuille. Lounas nautittiin taas italialaishenkisessä paikassa, miehelle avotulella paistettua lasagnea ja mulle ankkaa samasta uunista. Nam. (Viikon kuudes ankka.) Enää piti saada pyörälaatikot taksiin ja lentokenttäbussiin, mikä osoittautui tällä kerralla hieman hankalaksi, ensimmäinen taksikuski kun kieltäytyi ottamasta niitä kyytiin. Missasimme ensimmäisen aikomamme lentokenttäbussin, mutta koska niitä kulki puolen tunnin välein, olimme silti ajoissa Marseillen kentällä. Siellä palvelu oli välinpitämätöntä; jouduimme kuljettelemaan ja nostelemaan pyöriä eestaas kun henkilökunta ei tiennyt missä hankala tavara luovutetaan. Ja kun ehdimme ohi turvatarkastuksen, totesimme, että mistään ei saa enää edes yhtä pastista tai olutta. Ei mikään viinarotan lempikenttä. Eikä edes tarjoilua KLM:n lennolla. Tästä huolimatta pääsimme hyvin kotiin, pyörätkin ehtivät nopeassa vaihdossa damista kyytiin ja köröttelimme City Car Clubin autolla kentältä kotiin.

Tapahtuu seuraavaksi: mies opettelee jo ulkoa Sveitsin Alppien teitä. Minä tosin en juuri nyt (tammikuu 2005) pysty kuin polkemaan kuntopyörällä pienellä vastuksella; polvi on heikkona.
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

juspu

  • Tonnitallaaja
  • Viestejä: 1 348
    • Profiili
    • Sähköposti
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« Vastaus #3 : 21.01.2005, 03:42:17 »
Uh, onpa paljon tekstiä...hyvä vaan! :)

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« Vastaus #4 : 21.01.2005, 11:44:46 »
Tulihan tuota tekstiä, juu, eikä paljoakaan hyödyllisiä käytännön yksityiskohtia. Ja sairasloma vaan jatkuu, ties minkälaisia tekstimassoja vielä saankaan aikaan!
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

dua

  • Himoreissaaja
  • Viestejä: 316
    • Profiili
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« Vastaus #5 : 21.01.2005, 13:23:25 »
Ihan loistavaa lukea, kuinka ihmiset osaa arvostaa ranskanmatkailun lähestulkoon tärkeintä elementtiä, RUOKAA. Ankanrinnat, suklaaleivät, kahvit ja viinit, voi veljet. Minusta ne olivat varsin olennaisia yksityiskohtia =)  Kiitos Neiti Q, nälkä kasvaa lukiessa, pakkohan tästä on alkaa omaa kulinaristista reissua suunnittelemaan.
"annettu on kaikki mitä onneen tarvitaan
kädet levällään sen kaiken eessä itketään"

Ready

  • Himoreissaaja
  • Viestejä: 221
    • Profiili
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« Vastaus #6 : 22.01.2005, 15:22:48 »
Kiintoisaa luettavaa. Mekin olemme samoilla kolkilla seikkailleet, sekä Reinin ja Moselin jokilaaksossa, Strasbourgissa että Provencessa (tosin siellä enemmänkin rannikolla ja vain koukkaus Verdunin kanjonille). Kunnioitettavaa polkea pyörillä tuolla kovissa nousuissa. Me olimme autolla liikkeellä. Varmasti pyörän selästä saa paremmin lähikosketuksen ympäristöön kuin autosta- on siinä kuitenkin aika lailla sään armoilla. Kuinka lämmintä tuohon syysaikaan oli Provencessa?
 Kumpa itselläkin (tai miehellä) olisi ranska hallussa niin olisi mukavampi kierrellä noissa pikkukylissä ja majoittuminen kodikkaisiin B&B paikkoihin helpottuisi. Itse olemme Ranskassa tyytyneet halpoihin mutta persoonattomiin ketjuhotelleihin kielitaidon puutteen ja helppouden takia. Olemme varmasti jääneet paljosta paitsi. Puhuvatko Ranskan turisti-infoissa muuten englantia?
It's a dangerous business
going out your door.
You step on to the road
and if you don't keep your feet,
there's no knowing where you might be swept off to.

Neiti Q

  • Tuplatonnitallaaja
  • Viestejä: 2 328
    • Profiili
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« Vastaus #7 : 23.01.2005, 14:54:00 »
Olin etukäteen todella optimistinen lokakuun lopun säiden suhteen. Vasta juuri ennen lähtöä muistin, millainen tarkalleen ottaen oli lokakuun vika viikko silloin kun vuonna 1996 opastin turisteja Nizzasta käsin. Kävin ko. viikon aikana pari kertaa juuri samalla suunnalla kuin viimesyksyinen reittimme, ja vettä satoi kaatamalla - niin paljon, että kaikki eivät vaivautuneet esim. Arles'issa katselemaan nähtävyyksiä. No, pärjättiinhän me siellä, kun vaan kolmena päivänä seitsemästä sade rajoitti pyöräilyä.. Lämpötila vaihteli ekan sunnuntain 25 asteesta johonkin lähelle pakkasrajaa viimeisinä aamuina. Yleensä ottaen mies pyöräili pitkähihaisela paidalla ja shortseilla, minä t-paita+windstopper ja jotkut caprit pyöräilyshortsien päällä. Luonto oli todella kaunis, kun havupuut vihersivät ja lehtipuut loistivat ruskassa. Ja ihan kuten arvelit, pyörän selästä todellakin saa paremman yhteyden ympäröiviin maisemiin kuin autosta. Sen huomasi erityisen selvästi, kun ajelimme autolla yhden päivän keskellä viikkoa - en meinannut ehtiä katsella maisemia siitä hurjasta kyydistä (60 - 80 km/h).

Kuten sanoin, pärjäsimme ranskalla koko reissun - en tiedä, kuinka hyvin turisti-infoissa puhutaan englantia. Luulen kuitenkin, että niistä aina löytyy tahtoa palvella ja jollain konstilla asiat selviävät. Kyllähän ranskalaiset on ihan yhtä lailla ystävällisiä kuin missä tahansa muuallakin; poikkeuksia on joka paikassa.
Makuni on hyvin yksinkertainen. Haluan vain parasta. (Oscar Wilde)

Radical

  • Reissaajaguru
  • Viestejä: 837
    • Profiili
Pyörällä Euroopassa 2004 (SK)
« Vastaus #8 : 21.03.2005, 12:00:38 »
Tätä lueskellessa tulee kyllä niin haikee olo ja ikävä noita ikimuistoisia pyöräreissuja. Taidanpa taas lähteä ensi kesänä Norjaan pyöräilemään. Parhaat reissut on kyllä tehty just pyörällä. Maisemia ehtii ihastelemaan ja huomaa paljon sellaista, mikä muuten olisi jäänyt näkemättä. Ja voi sitä vapauden tuntua.. Ei tässä enää teltan pystytys hikisenä rankkasateessa tai mäkäräisparvien saartamana paina mitään. Näin se aika kultaa muistot. Liikuttavaa. :D Tällä kertaa vois kuitenkin jättää nuo 200 kilometrin maratonmatkat väliin ja yötkin viettää mukavasti mökeissä teltan sijaan. :idea: Ei kunto enää muuten kestä.
"VIP-henkilö. Erittäin vaarallinen". Hyvä kytät,näin just. Koulukiusatut kytät pitäisi kieltää lailla,koska kiusaaminen siirtyy lailliseksi ja pilaa monen elämän.