Matkapäiväkirja: Pallontallaajat Murmanskissa 9.–14.4.2009

Kirjoittaja: Nti Linnunrata

Torstai 9.4.

Auringonnousuun oli vielä tunteja, kun kauimpana Helsingistä asuvat pallontallaajat heräsivät, ryömivät koloistaan ja aloittivat matkansa kohti lähintä Sibelius-junan asemaa. Junan määränpäänä luki Pietari, mutta tällä reissulla se tulisi olemaan vain yksi välipysäkeistä. Loppusijoituspaikkamme tänä pääsiäisenä oli Murmansk, Venäjän pohjoisin kaupunki ja maailman suurin kaupunki napapiirin pohjoispuolella.

Koska matka tiedettiin pitkäksi ja matka-aika oli vain viisi päivää, huolellinen etukäteisvalmistelu oli tärkeää. Pakollisten viisumien lisäksi 12-päisellä ryhmällämme oli valmiiksi hoidettuna suurin osa tarvittavista juna- ja bussilipuista, ja majoituskin oli etukäteen sovittu Murmanskissa. Siten matkalaisten ei tällä reissulla tarvinnut vaivata päätään moisilla käytännön huolilla vaan keskittyä oleelliseen: reissusta nauttimiseen kaikilla aisteillaan.

Kaksi tallaajaa oli jo mennyt edeltä Pietariin muutamaa päivää aikaisemmin, joten Suomesta junan kyytiin nousi kymmenen henkeä. Kun viimeinenkin tamperelaisvahvistus oli noukittu Tikkurilan asemalta, suuntasimme pikimmiten ravintolavaunuun kaivatulle aamukahville. Kahvin siemailun lomassa laskeskelimme, että ennen Murmanskin hotellille saapumista tulisimme viettämään julkisissa kulkuneuvoissa yhteensä reilut 30 tuntia. Ajatus ei kuitenkaan lannistanut, päinvastoin, sillä hyvässä seurassahan matkustaminen voi olla päämäärää suurempi nautinto. No, tuon teorian paikkansapitävyyttä ehdittäisiin vielä testaamaan reissun aikana monta kertaa...

Ravintolavaunun virvokkeista nauttimisen lisäksi Sibelius-junan ohjelmaan kuului rahanvaihtoa. Junassa kiertävän rahanvaihtajan ohje oli, että ”rahaa kannattaa vaihtaa niin että tuntuu”. Teimme työtä käskettyä, ja vaihdoimme EKP:n liikkeelle laskemat vaihdon välineemme itänaapurissa paremmin kelpaaviksi rupliksi. Junamatkan kohokohdaksi laskettakoon myös nappisilmäinen konnari, joka valloitti miellyttävällä olemuksellaan pallistyttöjen sydämet. Romanssi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä kysyttäessä hän vastasi olevansa jo kolmatta kertaa naimisissa.

Rajamuodollisuudet sujuivat jouheasti, ja pian olimme jo ylittämässä Venäjän rajaa. Matka rajalta Pietariin tuntui hyvin lyhyeltä, mutta junasta ulos astuttaessa se oli vain uskottava: olimme saapuneet Pietarin Suomen asemalle!

Pietarin Laatokan asemalle kokoontui kymmenen Suomesta tulleen pallontallaajan lisäksi myös kaksi matkaajaa, jotka olivat ottaneet etumatkaa venäläiseen tunnelmaan viettämällä kolme päivää aurinkoisessa Pietarissa. Matka tärkein valmisteluosuus eli eväiden hankinta hoitui kätevästi aseman vieressä olevasta kaupasta. Mukaan tarttui ravitsevaa evästä eikä nestetasapainosta huolehtiminenkaan päässyt suomipojilta ja -tytöiltä unohtumaan.

Kauppareissun jälkeen suuntasimme asemarakennukseen ja junaan. Junan lämpimän kotoisa henkäys tuulahti vasten kasvoja heti ovesta sisään asuessamme. Vaunupaikat löytyivät pian ja matkaseurue asettui aloilleen. Junan nytkähdettyä liikkeelle kaivettiin jo ensimmäiset eväät ja matka sai alkaa! Kultaisin hampain koristettu valloittava vaunuemäntämme jakoi petivaatteet ja junamatka jatkui uusiin tovereihin tutustuen ja sip sejä ja suklaata nauttien. Pari vaaleilla hiuksilla varustettua pallismatkalaista sai illan aikana harmaita hiuksia ponihäntiensä sekaan pähkäillessään, miten junan vessan käsienpesuvesi toimii, mutta onneksi muutama avulias kanssamatkaaja opetti tarvittavat temput. Maisemat vaihtuivat sujuvasti jutustelun, nauramisen ja valokuvaamisen merkeissä. Muutama rohkea siirtyi jo junan ravintolavaunuun, jossa nautittiin muutamia Baltica-oluita hyvässä seurassa.

Huomasimme iloiten, kuinka paikalliset kanssamatkustajamme ottivat junamatkan rennosti – farkut vaihtuivat shortseihin lämpimässä vaunussa ja pöytäliinat viritettiin junan pöydille eväslaatikoiden alle. Olisimmepa tienneet että jokaisesta vaunusta sai kuumaa vettä teetä tai pussikeittoja varten.

Illan hämärtyessä seuraamme ravintolavaunuun liittyi myös paikallisväestöä, joille matkakohteemme Murmansk oli suuri ihmetyksen kohde. Arvailut motiiveistamme liikkuivat kalastuksen ja talviurheilun välillä, mutta loman ja pääsiäisen vietto Murmanskissa vastauksena aiheutti naurunremakan. Juna puksutti pitkin Laatokan reunaa pimenevässä yössä ja ilo oli ylimmillään ravintovaunussa. Vaikka pallislaisilla ja venäläisellä seurueellamme ei ollut juurikaan yhteistä kieltä, naurua riitti puolin ja toisin. Välillä otimme piirustuspaperin kommunikaatiovälineeksi, ja se toimikin mukavasti. Illan mittaa saimme kontaktin myös miliisiin ja opimme, että vodkapullo ei saa olla näkyvillä venäläisessä junassa. Onneksi siitä selvisimme vähäisellä ruplamäärällä ja pullon takavarikoinnilla. Aamun valjetessa pullo tosin palautettiin. Ravintolavaunun pilkun lähestyessä joukkoon liittyi myös kovaääninen ja kookas merimies, joka sai vakuutetuksi tarjoilijan vodkan myymisestä, vaikka tarjoilu oli jo loppunut.

Väsyneempien pallislaisten mennessä jo nukkumaan järjestettiin janoisimpien reissaajien kesken yhdessä pallislaisten asuttamassa makuuloosissa, josta pian löysimme myös ravintolavaunussa tavatut venäläiset ystävämme. Viereisissä loosissa nukkuvien harmiksi eväspulloissa oli vielä hieman venäjän kansallisjuomaa jäljellä, ja pitihän ne nyt toverikansojen kesken kumota. Hyttiemännän kolmannen hyssyttelykerran jälkeen ymmärsimme kaikki antaa muillekin unirauhan, mennä yöpuulle ja painaa päämme pehmeille tyynyille junan jatkaessa hiljaa kohti pohjoista.

Mutta palataanpas vielä hetkeksi illanviettoon venäläisten matkaseuralaisten kanssa. Hauskaa on, miten yhteisen kielen puuttuessa saa silti keskustelua aikaiseksi.
”Jari Litmanen?”
”Daaa!”
Alexei Eremenko?”
”Very daa!”
Monia meitä ihmetytti miten huonosti paikallinen nuoriso osaa englantia, kyseessä kuitenkin oli ihan koulutettua porukkaa.

Pää painui tyynyyn muutamien vihaisien hyssyttelyjen sekä ”shut up!” komentojen jälkeen. Tietysti shadappien innoittamana piti luikauttaa parit säkeistöt Sin with Sebastianin reilun vuosikymmenen takaisesta hitistä. Siinä lauletaan jotain ”sleep with me” tjsp., toimii siis myös unilauluna.

Huhu kertoo että vodka sekä junan liike saivat jollain matkaajilla tarpeen palauttaa nautintoaineet samaa reittiä kun ne oli nautittukin. Ei ehkä tästä sen enempää.

Perjantai 10.4.

Aamulla heräsin jonkinasteiseen kohmeloon. En tosin tiedä voiko kello kahtatoista enää aamuksi kutsua, mutta joka tapauksessa herätessä ei ollut voittajafiilis. Olo kuitenkin koheni matkan edetessä. Muutaman tunnin sisällä alkoi jo tulla hieman nälkä, ja teki mieli lähteä testaamaan mitä osaa tilata ravintolavaunusta.

Palvelukulttuuri oli tuolla hieman kummallinen. Yksinkertaisinkin asia alkoi ihmettelyllä ja pään pyörittelyllä, mutta kun aikansa tivasi ja esitti tyhmää niin sai jotain nenänsä eteen. Aina ruoka ei välttämättä ollut sitä mitä tilasi, tosin useinkaan ei voi olla varma mitä on tilannut. Piti vaan luottaa että se on syötäväksi tarkoitettua.

Ravintolavaunun ranskalaiset eivät ihan vastanneet suomalaisia standardeja, mutta porsaanleike sen sijaan oli ihan hyvää. Moni muukin tallaaja turvautui samaan vaihtoehtoon. Tuolla opin paljon elämästä: jos näet jotain mikä näyttää kelvolliselta, tilaa samaa, äläkä yritä pistää paremmaksi. Tämän asian sain oppia karvaasti kantapään kautta ensimmäisellä hotelliaamiaisella. Silloin olisi kannattanut olla kasvissyöjä.

Niin, takaisin ravintolavaunuun. Jälkiruuaksi tilasimme oluet, ja aloimme into piukassa odottaa saapumista suuresti hehkutettuun Kantalahteen. Mielessä kävi että ehtiikö tässä ollenkaan kaivaa kameraa esille, kun aikaa ei ollut enää edes kolmea tuntia. Tässä kannattaa huomata mitä toimettomuus tekee ihmiselle. Kantalahti sieltä kuitenkin saapui, ja pääsimme ensimmäistä kertaa haukkaamaan raitista ilmaa. Asemarakennus näytti olevan kaukana, ja kun ei ollut tietoa kuinka kauan juna asemalla seisoo, ei kukaan uskaltanut lähteä tekemään pientäkään sighseeingiä. Ei olisi kiva juosta junan perässä samalla tavalla kun Vesku Loiri siinä eräässä leffassa, jossa sen äiti lähti saksalaisen upseerin matkaan ja jätti Veskun heitteille.

Olimme ilmeisesti saavuttaneet ravintolavaunun ravintolapäällikön luottamuksen, sillä tässä vaiheessa hän jo hymyili meille. Kauheasti muita asiakkaita siellä ei ollutkaan, joten veikkaan että meidän seurue vastasi suurelta osin tuon matkan myynnistä. Balticaa tilasimme siinä määrin että se loppui kylmiöstä. Tästä ikävästä muistosta onkin hyvä siirtyä Murmanskiin saapumiseen...

Kello alkoi lähennellä puolta yhdeksää, kun junamme lähestyi Murmanskin asemaa. Ikkunasta alkoi näkyä kaupungin rapistuneita rakennuksia. Ensi vaikutelma Murmanskista oli vähän mitä olin odottanut. 27 tunnin matka kuumassa ja tunkkaisessa junassa oli ohi. Vaikka junamatka kuluikin oikein rattoisasti, niin oli mukavaa välillä haukata raitista ilmaa. Keräännyimme asemalaiturille ihmettelemään kun ihmiset purkautuivat junasta, sekä ottamaan pakollisia banderollikuvia. Kuvia ottaessamme vaunuemäntä vielä vilkutti meille iloisesti junan ikkunasta. Todennäköisesti hän oli vain tyytyväinen, että pääsi meistä eroon.

Pitkän junamatkan jälkeen päätimme kävellä rautatieasemalta hotelli Moryakiin. Lähestyessämme hotellia paikallinen herramies alkoi kyselemään jotain Moryakista. Vastasimme hänelle kohteliaasti daa, daa. Herra alkoi viittoilemaan meitä eteenpäin, ja sieltähän se hotelli löytyi. Ehkä me näytimme hänestä siltä, että olimme pahasti eksyksissä.

Saavuttuamme hotellille suuntasimme huoneisiimme siistiytymään. Junamatkan jäljiltä vaatteet tuoksuivat aika mielenkiintoisilta, ja pieni peseytyminen ei ollut pahasta. Pienten huoltotoimenpiteiden jälkeen virkeimmät matkalaiset lähtivät vielä kaupungille nauttimaan illallista, kun loput jäivät hotellille keräämään voimia huomista Murmanskin-valloitusta varten.

Oli kivaa päästä perille ja majoittumaan, hotelli oli oikein hyvä. Vaatimaton toive oli saada suihkusta lämmintä vettä, ja se toteutui ongelmitta. Venäläinen versio tv-ohjelmasta Haluatko miljonääriksi nosti tunnelman kattoon...

Ajatukset olivat hotellin pehmeästä pedistä huolimatta vielä matkassa. Mietiskelimme junassa radanvarren näkymiä katsellessamme, miksi kaikki näyttää siltä miltä se näyttää. Totta on, että tavallisen venäläisen keskipalkka on hyvin pieni, ja mahdollisuudet vaikuttaa ympäristöön rajalliset. Mutta silti – rikkinäisiä ikkunoita, maalia kaipaavia seiniä, todella sotkuisia ja romuvarastoina toimivia takapihoja... Eivät tällaiset jutut, varsinkaan siisteys, vaadi loppujen lopuksi kovinkaan paljon rahaa. Ehkä tälläkin on kuitenkin kääntöpuolensa; saattaa olla, että venäläiset suhtautuvat muihinkin asioihin rennommin, myös kaikkiin niihin joutavanpäiväisen pieniin ongelmiin, joista suomalaiset itkevät sanomalehtien yleisönosastoissa. En tosin selannut Murmanskin paikallislehteä, josko sieltäkin olisi oma valitusvirsiosionsa (tekstiviestein lähetetty, luonnollisesti) löytynyt. Itse Murmansk oli ollut perille saapuessa sekä hilpeä yllätys että odotetunlainen järkytys. Ruma kaupunkihan se kaiken kaikkiaan on, ei siitä mihinkään pääse – sokea voi tykätä! Piristeenä, kirjaimellisesti, toimivat turkoosit talot. Varsin muodikasta näin keväällä! Varsinkin rautatieasema oli mainio, väreissä ei ole säästelty.

Lauantai 11.4.

Ensimmäinen kokonainen päivä Murmanskissa! Mahtavaa, kaikki mahdollisuudet avautuivat edessämme! Tallustimme runsaasti kuvia napsien kukkulalla sijaitsevalta hotellilta mutkitellen kohti keskustaa. Mitään paineita nähtävyyksissä ravaamisesta ei todellakaan ollut, mikä oli oikeastaan virkistävää. Jossain vaiheessa yllätti nälkä, ja ryhdyimme pohtimaan lounaspaikkaa. Tarjonta ei ollut mitenkään valtavan ylitsevuotavaa. Kädet tutisten avasin Torro-ravintolan oven, valkoiset pöytäliinat eivät yleensä lupaa mitään edullista lounashetkeä. Opiskelijoita oli tässä porukassa vähemmän kuin kaksi vuotta sitten tehdyllä reissulla, ja tämä fakta putkahti aina silloin tällöin esiin. Sinänsä oli kiva syödä ainakin kerran reissun aikana ns. paremmin, yksin reissatessa taas tulee eleltyä paljon myös eväillä. Uusia ravintoloita on kuitenkin aina hauska kokeilla.

Ruoka oli perhanan hyvää, liekitettyä lohta ja mums, mums, muuta herkullista. Torron wc-tilat olivat miltei ruokaakin mieleenpainuvampaa: sohva, laadukkaat kalusteet ja erityisesti porukan miehiä miellyttäneet tyylikkäät valokuvat seinillä. Ravintoloiden taso vaihteli kaupungissa huomattavasti, esimerkiksi erään toisen paikan "poronkayristys" (!) ei saanut kovinkaan monta tilaajaa porukastamme. Eksoottista.

Harkinnan jälkeen täytyy todeta, että tämä matka oli kaiken kaikkiaan ehkä yksi parhaita mitä olen tehnyt, ja se on aika paljon sanottu. Kiitos siitä taitaa kuulua reissuporukalle. Tuskinpa tällä matkalla, loputtomia kilometrejä Pietarista Murmanskiin taittaessa, matkanteko olisi ollut lainkaan niin hauskaa ilman tätä seuruetta!

Torron herkullisten ruokien porukka hajaantui pienempiin osiin. Lähdimme, kaksi naista ja yksi mies, palloilemaan satamaa kohti. Suomessa ei taatusti saa liikkua yhtä vapaasti satama-alueella ratakiskojen välissä ja yli. Yhden satama-altaan reunalla oli kaunis rauta-aita, josta roikkui hirveästi erilaisia riippulukkoja ja jokaisessa oli joku päivämäärä. Juttelimme yhden paikallisen miehen kanssa, ja hän kertoi että vihkipareilla on tapana tulla vihkimisen jälkeen sinne, ripustaa oma riippulukko aitaan ja heittää avain satama-altaaseen. Näimmekin yhden paikallisen hääparin.

Kävelimme keskustaan ja "äänestimme", otammeko ensimmäisen vastaantulevan johdinauton vai bussin ja mennään sen päätepysäkille. Ääneni hävisi ja otimme johdinauton. Auto ajoi jotain puolisen tuntia, ja päättäriltä löytyi iso betonilähiö. Kiertelimme siellä ja kävelimme lähiön laidalle. Siellä oli kaksi pulujenkasvattajaa. Toinen pysytteli piilossa, mutta toinen tuli juttelemaan meidän kanssa. Kovin oli iloinen mies, emme vaan ymmärtäneet venäjää, ja hän ei taas osannut muuta kieltä. Mies esitteli meille kyyhkyslakkansa. Arvoitukseksi jäi, miksi niitä kasvatettiin. Kyyhkyslakkojen jälkeen tuli aukea puisto (jossa muutama hassu puu). Ei siellä mitään varsinaisia latuja ollut, mutta ihmiset hiihteli murtsikkasuksilla itse tehtyjä latuja. Sukset ja sauvat olivat tuoreimmillaankin 1980–90 lukujen vaihteesta, mutta ei se menoa haitannut. Puistoalueen takana näkyi omakotitaloalue! Kovin näytti olevan hienoja taloja. Ei ihmekään, että aluetta kiersi korkea muuri... Pysyttelimme sopivalla etäisyydellä muurista.

Kun palasimme lähiöreissulta, kello oli jo suhteellisen paljon, ja porukka hajaantui kuka minnekin syömään/juomaan.

Sunnuntai 12.4.

Aamulla porukka oli sen verran hajaantunutta eri tahoille, että mitään yhteislähtöä ei onnistuttu tekemään. Tallaajat palloilivat kuka missäkin. Puolen päivän jälkeen lähdin kahden muun tallaajan kanssa taas johdinautoajelulle.

Lähdimme kamerat kaulassa roikkuen, ja muutenkin näytimme täyspäiväsiltä turisteilta. Kävimme ortodoksisessa kirkossa pyörähtämässä. Meidän naisten piti laittaa huivi tai pipo päänsuojaksi. Miksi näin, niin sitä en tiedä, mutta kunnioitus toisten uskontokuntaa kohtaan vaatii toimimaan yleisen käytännön mukaan. Istuessani eteishallissa näin naisten keräävän Pyhää Vettä kotiinsa erilaisissa astioissa, tässä tilassa kirjoitettiin paperilapuille aiheita, mitä ihmiset halusivat heidän kanssaan rukoiltavan. Itse kirkko oli erittäin korea. Tänä aikanahan oli pääsiäinen, ja kirkko oli koristettu uuden testamentin mukaan. Tämä oli todella kaunista, jos vertaa perisuomalaiseen evankeliseen kirkkoon.

Ortodoksisen kirkon vieressä oli majakka – siis majakka keskellä kuivaa maata. Se oli pystytetty merellä rauhan aikana menehtyneiden kunniaksi. Majakka oli sisältä erittäin valoisa, ja tunnelmaa rauhoitti nauhalta tuleva meren kohina ja lokkien äänet. Selasimme kunniapaikoilla olevia kirjoja, joissa oli jokaisen menehtyneen ihmisen nimi, arvo, työtehtävä ja muut kuolemanhetkiset ansiot. Pienen kielimuurin takia lukeminen oli hyvän arvailun varassa.

Tallustelimme mäkeä alas keskustaan, ja löysimme paikallisen koulun tai tarhan. Oli tavallaan irvokkaan näköistä, kun itse koulurakennus oli erittäin rapistuneen ja vetoisan näköinen, mutta pihalla olevat lasten liukumäet, kiipeilytelineet ja muut lasten touhupisteet kiiltelivät uutuuttaan. Nähtävästi tänä vuonna Murmansk oli suunnannut varat pihaleikkipaikkojen parantamiseen, vai rahoittavatko yksityiset tahot nämäkin asiat. Vastausta ei minulla ole antaa.

Päivää oli vielä mukavasti jäljellä, joten päätimme ottaa randomina johdinauton ja ajella sen päättärille. Tämä oli mielestäni päivän kuningasidea! Me päädyimme paikalliselle torille! Oli mahtavaa nähdä hyllykilometreittäin tuoreita vihanneksia, hedelmiä, juureksia, kalaa, lihaa, mausteita jopa paikallisia irtokarkkeja! Lihaosastolta jäi eritoten mieleeni jänis, joka oli asianmukaisesti suolistettu ja nyljetty kokonaisena, jopa korvien lihat oli jäljellä. Tähän jänöön oli jätetty onnea tuova "jäniksen käpälä" karvoineen päivineen. Marja-Liisaa plagioiden voin todeta, että näky oli kerta kaikkiaan mahtava.

Kaikki tuoretuotteet olivat sisällä isossa hallintyyppisessä rakennuksessa. Ulkopuolella oli myytävänä kaikkea muuta paitsi tuoretuotteita. Oli kenkiä, vaatteita, lehtiä, leluja ja kaikkea mitä tarvitaan. Nämä myyntipisteet olivat omissa pienissä teltoissa ja tuntui, että näitä telttoja oli ainakin miljuuna ellei enemmänkin. Joittenkin kojujen vieressä makoili koiria mutaisessa maassa. Kuvittelimme alkuun, että ne olivat vain irtokoiria vetämässä lonkkaa auringonpaisteessa, mutta ei, miten väärässä sitä ihminen taas voi ollakaan. Nämä meidän luulemat irtokoirat ovat suurelta osin jonkun omistamia, tai ainakin ruokkimia. Nämä irtokoirat ovat hyvin tietoisia omistajistaan, vaikka niitä ei pidetä narussa kiinni ja kaikilla ei ole edes pantaa kaulassa. Ehkä nämä koirat pitävät tämän pienen kaupungin tuholaiset kurissa. En ainakaan muista nähneeni asustusalueella yhtään city-jänöä tai muutakaan isoa tai pientä petoa. Joten mun vakaaseen luulooni perustuu semmoinen arvaus, että koirat pitävät kaupungin siistinä muista eläimistä ja ne eivät villiinny sen takia, koska Murmanskin talvi on pitkä ja kylmä ja ruokkivaa kättä ei kannata purra. Karua, mutta ei varmaankaan ole liian kaukaa haettu.

Tämän jälkeen palasimme johdinautolla takaisin hotellille hieman levähtämään ennen yhteistä ateriaa.

Ruokapaikkaa lähdettiin etsimään porukalla. Lopulta löysimme ravintolan, joka aluksi vaikuttikin oikein lupaavalta. Tosin tarjoilijat eivät ymmärtäneet sanaakaan englantia, mutta ruokalistassa oli kuvat aterioista, joten kuinka vaikeata se nyt voisi olla? No oli se sitten sen verran vaikeata, että tilaamisessa käytimme eläimistä piirrettyjä kuvia (vaihtoehtoina kala, sika ja kana, lehmän piirtäminen meni jo liian vaikeaksi). Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, jokainen meistä sai ruokaa.

Syömisen jälkeen porukkamme jakaantui, osa meistä meni suoraan baariin, osa lähti pakkaamaan ja tuli baariin vasta sen jälkeen ja loput jättivät baarin kokonaan väliin. Löysimme paikan, jonka seiniä koristivat hivenen painajaismaiset kohtaukset tunnetuista satuhahmoista, mikä oli aika erikoinen teema kaljakuppilalle. Tästä jatkoimme jo kolmatta iltaa peräkkäin kantakapakkaamme jossa hankkiuduimme eroon viimeisistä ruplistamme. Ja hyvin hankkiuduimmekin. Näin varmistimme huomista matkapäivää varten virkeän aamuheräämisen ja hyvän olon...

Maanantai 13.4.

Kuka varmisti virkeän heräämisen, kuka ei. Ei ainakaan se tyyppi, joka snuuzetti kännykkänsä herätyskelloa aina siihen asti, kun muu jengi oli jo lähdössä linja-autoasemalle. Onneksi porukasta löytyi kaksi herrasmiestä, jotka kyyditsivät mustan lampaan linja-autolle riittävän ajoissa. Ei olisi tosiaan ollut kiva juosta bussin perässä kuin Vesku Loiri siinä elokuvassa, jossa sen äiti lähtee jonkun saksalaisen mukaan junalla, ja jättää Veskun oman onnensa nojaan.

Taival oli pitkä ja luminen ja melko hiljainen. Moni pallontallaaja keskittyi kauneusuniin, jokunen ehkä maisemaan – mahdollisesti joku kertoi jonkun törkeän vitsin. Eikä Raja-Joosepin raja-asemalla ollut sen kummoisempi kiire. Jonossa saimme seistä hyvän tovin, joku vielä tuplasti. Etikettisääntö Venäjän rajalla on, että bussikuski menee jonossa ekana. Keulijat saavat hiipiä ihan jonon hännille, ja miettiä siellä tekosiaan.

Jokainen pääsi kuitenkin kotomaahan ja Ivaloon asti. Pöytäseurue paikallisessa ravintolassa oli jo todella hiljainen, pääsiäispäivän kunniaksi varmaankin. Vasta seuraavan bussietapin jälkeen Rovaniemellä alkoi tapahtua. Yksi juna&hyttilippu oli hukassa, mikä laittoi lipun omistajan veren tehokkaasti kiertämään. Huolimattomuuden hinta oli noin 70 egee, kun VR:n virkailijat eivät sentään hytistä veloittaneet uutta maksua. Ei paha.

Viimeinen miitti oli ravintolavaunussa. Joku naapuripöydän juippi innostui kuullessaan, mistä sitä oltiin tulossa. Jos joku ei meidän juttuja kuullutkaan, jokainen varmasti haistoi meidän seurueen: 27 tuntia venäläisen junan kolmosluokassa oli lyönyt aistittavan leiman meihin jokaiseen. Ei sen väliä. Takana oli huisi reissu ja päällä yhä hyvä meininki.

Kiitos kaikille osallistujille!

Kuvia reissulta: kookaburra, Lonely rider